Kaksi iloista perhetahtumaa Piiparisen perheessä

Laajan mielenkiinnon vuoksi päätimme käydä haastattelemassa upouutta musiikkineuvosta....

.. ja onnellista isää heti kun kuulimme, että hän oli jo päässyt pois synnytyslaitokselta.

Synnytyshän tapahtui keskitetysti Tampereella, kuten nykyään on tapana, lainataksemme tohtori Voivalinin sarkastista lausuntoa. Ja mistäpä muualta löysimme vereksen neuvoksen  kuin urkuparvelta, jossa hän valmistautui itsenäisyyspäivän iltavesperiin. Dir.cant. Piiparinenhan on viime viikkoina toiminut Kuusniemen seurakunnan kanttorina oman toimensa ohessa, vakituisen vaimonsa ollessa vauvalomalla.

Emme tietenkään rohjenneet häiritä kanttoria kesken preludin, vaan odotimme tyynesti loppuriuhtaisuun saakka, jonka jälkeen kaikkensa antanut kirkkomuusikko lysähti koskettimiston päälle aiheuttaen infernaalisen musiikillisen parahduksen. Pyydämme lukijoilta anteeksi jos musiikillisen termistön tuntemuksemme horjuu, ja sehän horjuu ja huojuu kuin Venäjän hallitus, kuten jatkossa ilmenee. Toipuminen kesti kotvasen, mutta lopulta taiteilijan  silmiin syttyi pilkahdus, joka kertoi hänen palanneen  tavallisten kuolevaisten maailmaan.

• Anteeksi, mutta voisimmeko hetken häiritä herra musiikkineuvosta?
• Täh??? Kuka te olette?
• Olemme pitäjänlehdestä, ja meillä on kaksikin syytä välittää teille lukijakuntamme onnittelut…
• Kaksi! Tavatonta, onko minulle unohdettu kertoa kaksosista!
• Eihän nyt toki, mutta onnittelemme tyttövauvan syntymästä  ja musiikkineuvoksen arvonimestä.
• Aivan, aivan! Edelliseen onnitteluun kiitos, jälkimäiseen ei.
• Mutta hyvänen aika, tehän olette pitäjämme ensimmäinen musiikkineuvos kautta aikojen.
• Kyllä, mutta kantani on ehdoton. Todellista taiteilijaa ei voi syleillä kuoliaaksi, vaikka usein tuntuu  siltä että myös vaimoni pyrkii samaan lopputulokseen.
• Ei kai nyt sentään?
• Kyllä! Hillitystä ulkokuorestaan huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen vaimoni on… on kuin tulivuori joka ajoittain purkautuu,  ja siitä on silloin leikki kaukana, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
• Kyllä… tai siis luultavasti. Ehkä voisistte kertoa siitä lähemmin.
• En! Ja, ja anteeksi vain, mutta ette kai te ole jostain sensaatiolehdestä?
• Kuten jo mainitsin, niin tämä haastattelu tulee oman pitäjän lehteen.
• Älkää sitten poiketko yksityisiin ulkomusiikillisiin intervalleihin.
• Lupaamme pysyä asiassa.
• Kiitos! Ymmärrätte varmaa, ettei vaimoni pitäisi siitä että joku lausuntoni hyökkää jostain sensaatiolehden lööpistä esimerkiksi ruokaostoksilla hänen silmilleen.
• Me lupaamme ettei niin tule tapahtumaan. Tehän olitte tiettävästi mukana synnytyksessä alusta loppuun?
• Niin minulle on kerrottu.
• Kerrottu… kuinka niin.

Piiparinen näytti vasta nyt aivan kuin heräävän todellisuuteen, sulki nuottikirjan ja kääntyi arvokkaasti puoleemme.

• Saanko kysyä onko toimittaja joskus synnyttänyt?
• Eeh… minähän olen mies.
• Minä näen sen, mutta oletteko ollut mukana synnytyksessä vai ette?
• En, en ole.
• Sen kuulee teistä. Asiantuntemattomuus niin sanoakseni paistaa koko teidän asenteestanne. Sama muuten pätee kaikilla elämän alueilla, mutta eritoten juuri musiikissa.
• Te siis olitte mukana synnytyksessä?
• Totta kai, alusta alkaen… loppu onkin sitten hieman… sanoisinko eteerisen usvan peitossa. 
• Siis…
• Aivan, osuitte naulan kantaan! Ilmeisesti taiteilijaluonteeni herkkyydestä  johtuen tai siitä huolimatta  leijuin synnytyksen loppuvaiheissa niin sanoakseni toiseen todellisuuteen, ja kun her…häv… havahduin, oli synnytys jo tapahtunut. Vaimoni tuki minua loistavasti pitelemällä kädestäni ja ymmärsi täydellisesti hurmioitumiseni määrän. Samoin hoitohenkilökunta oli erittäin ystävällistä ja esitti toivomuksen,  että keskittyisin mahdollisissa  tulevissa synnytyksissä  pelkästään aivan alkuakt… siis hah, hah, pelkästään  alkuakordeihin,  kuten minua hoitava lääkäri asian ilmaisi. He siis toivoivat, että tyytyisin yksinkertaiseksi… siis yksinkertaisesti  synnyttämään musiikkia vauvan syntymistä odotellessa. Ajatelkaa, he tunsivat minut, ja käsittääkseni ilmaisivat peitellysti, että voin jatkossa ottaa muistiinpanovälineet mukaani jopa synnytyshuoneeseen.

Piiparinen hymyili auvoisesti ja näytti vaipuvan hetkeksi omaan sisäiseen maailmaansa, johon mahtui vain oma nerous ja  musiikki. 

• Te siis pyörtyä kupsahditte kesken synnytyksen?

Kanttorin hymy hyytyi sekunnissa ja hän  katsoi meitä äärimmäisen alentuvasti:

• Oletteko ikinä tullut ajatelleeksi mitä merkitsee tyylitaju?
• Emme varsinaisesti.
• Ja sen huomaa. Jos tuo suustanne päässyt sammakko sattuu loikkaamaan myös lehtenne sivulle, niin tämä oli ehdottomasti viimeinen kerta kun suostun haastateltavaksenne.
• Sammakko?
• Aivan! Kupsahdus ei todellakaan kuulu siihen termistöön, joka voisi esiintyä dir. cant. musiikkineuvoksen  haastattelun yhteydessä. Miettikää asiaa siltä pohjalta, että kupsahtiko Mozart ennen kuin sai Requiemin valmiiksi?
• Eikö siinä niin käynyt?

Piparinen läjäytti kämmenen otsaansa niin että kirkko kaikui:

• Oi pyhä yksinkertaisuus! Näkemiin!
• Näkemiin… ja kiitos haastattelusta.
• Eipä kestä, ei siis todellakaan.
• Koskahan ovat vauvan ristiäiset?
• En tiedä, en ole kysynyt sitä vielä vaimoltani. Sitä paitsi haluan ensin säveltää pienen oodin siihen tilaisuuteen, joten ymmärtänette nyt poistua.

Dir. cant. kääntyi arvokkaasti näppäimistön, siis koskettimiston puoleen. Ymmärsimme suksia ulos.