Pakkaspäivänä

Pakina on Annikki Kujalan kirjasta, Sitä se on sinisilmä.

Katselen kauneinta tauluani:ulos ikkunasta. Puut Talven, suuren taiteilijan jäljiltä juhlallisiin asentoihin jäätyneinä. Valjussa auringonpaisteessa kimaltavaa lunta oksillaan.

On oikein kunnon vanhan ajan pakkaspäivä, mittarissa liki kolmekymmentä. Muistan talvisotatalven, kotona Kairanmaassa. Kävin alakoulua neljänkymmenen asteen pakkasessa, järven yli. Ja palelin. Ei salotöllin suurperheen lapsilla kovin hääppöisiä vaatteita ollut. Valikoimisesta ja hienostelusta ei puhettakaan. Kaikki kelpasi, mikä vain päällä pysyi.

Hienostelusta tuli mieleeni tarina vanhanajan lääkäristä. Vastaanotolle Oulussa tuli nuori nainen. Muodin mukaan ja vähän ehkä kevyesti pukeutunut. Valitti mitäpähän vilustumisvaivojaan. Lääkäri katsoi lasiensa yli, katsoi ylhäältä alas ja jyrähti: "Silikkisukka, polokkatukka, polovihame, mene helevettiin!"

"Vanha hyvä aika" on vuosikymmenien vieriessä muuttunut täksi nykyiseksi. Toki paljon paremmaksi. Enää tuskin kenenkään tarvitsee vaatteiden puutteessa palella, ja useimpien asuntokin pitää pakkasen tehokkaasti ulkona.

Jotenkin kyllä tuntuu, että vaikka ulkoisesti on lämmin, niin sisältä palellaan paljon enemmän kuin ennen. Ja kun itse on kylmettynyt, kohmettunut, joku ihan jääpuikoksi jäätynyt, niin lämpöä ei riitä edes lähimmille. Sitä kipeästi kaipaaville. Palellaan vain jokainen omassa lokerossamme, yksin. Ja seinät jäätyvät yhä paksummiksi.

Olisikohan tällaisen pakkaspäivän pimeänä iltana sopiva sulatteluaika? Uskaltaisinko, kynttilänvalossa, sanoa edes muutaman lämpimän sanan? Ne jotka jo vuosia ovat jääneet sanomatta. Tai kirjoittaa kirjeen, soittaa puhelun, saajaa lämmittävän?