Pala taivasta

Runo on Annikki Kujalan kirjasta Miten kaunis maa

Nuorena omistin notkeat jalat juosta metsäpolkuja, kiivetä vuoren rinteitä, ehtiä tuhanteen askareeseen pihpiirissä  ja pellolla. Minulla oli vahvat kädet tarttua työhön. Lypsämään, leipomaan, lasta liekuttamaan. Kuulin lintujen konsertin, laineitten liplatuksen. Näin kuinka kukkien terät aukenivat, kultainen vilja heilimöi. Elinpiirini oli laaja; kylä, pellot ja metsät. Rajaton taivas pään päällä.

Vanhenin. Jalat kävivät voimattomiksi. Kädet kipeytyivät, selkä painui kumaraan. Lintujen sirkutus katosi korvistani. Kirjaimet hämärtyivät silmissäni. Jouduin luopumaan koko entisestä maailmastani kun en enää jaksanut pitää huolta itsestäni.

Sain lämpimän huoneen, hoivan ja turvan. Silti toisinaan kapinoin ja kaipaan. Kovin pieneksi kutistui elinpirini. Vain sänky, valkoinen seinä ja pala taivasta. Ikkunanmuotoinen.

Sanovat, että en muista. Muistanhan, selvästi. Muistan paimenessaolon ja lapsuuden leikkipaikat. Muistan äitini punaruudullise esiliinan, uutispuuron ja naurispaistikkaidn maun. Ja paljon muuta. Sieltä aikojen takaa. Vain eillistä en muista, en äskeistä hetkeä.

Sinä nuori, huolehdit nyt minusta. Hoivaat ja peset. Kuuntele herkin korvin muistojani! Ne ovat minulle kallisarvoinen aarre. Puhu minulle lämpimiä sanoja.  Tuo viestejä maailmasta, jota en enää voi kokea. Kosketa minua pehmein käsin. Muista, että elämä on riisunut sieluni paljaaksi. Muista, että ryppyisen kuoreni alla, olen sama kuin ennenkin: Tunteva, unelmoiva, iloitseva ja kärsivä ihminen. Muistuta, että yhä olen tarpeellinen ja arvokas.

Kiitos, että hoidat minua. Kiitos, että jaksat vahvistaa toivoani ja iloani. Niin että yhdessä joka päivä voimme kipujen ja väsymyksenkin keskellä nähdä palan taivasta