Sitä se on; sinisilmä

Pakina on Annikki Kujalan kirjasta, Sitä se on sinisilmä.

Sillan alla kyhjötti eilen kaksi talven mittaan alas viskattua pulloa. Vielä jäällä, mutta alla jo solisi ja puro pulputteli tienviertä maantienojaa pitkin kohti jokea.

Kylän pojat olivat piiloutuneet kypäriensä taakse ja pärryttivät letkasssa mopoillaan. Joku oli löytänyt leskenlehtiä. Keltaiset pikku kukkaset tekivät kuolemaa kylätielle hylättyinä.

Ikkunani alla oli kinoksen reuna väistynyt vaaksan verran. Sulaneessa pälvessä roskaa ja sininen pilkahdus. Ensimmäisen krookuksen silmäterä.

Siinä me katsoa killitimme toisiamme. Mitä lienet sinä miettinyt, sinisilmä. Sitäkö, että noustu on. Puhkaistu routa ja kasvatettu elävä varsi. Saavutettu päämäärä, rohkeasti. Nyt kelpaa aueta auringolle, lämpimällä seinustalla. Kun uskalsi nostaa päänsä lumen alta.

Pitkä ja pimeä oli minunkin talveni. Ihminen kun olen. Kaltaisteni kanssa monesti paleltumaisillani pakkaseen tai uupumaisillani kinoksien kahlaamiseen. Pahimpina päivinä melkein unohtui, että siellä ne uinuvat maan sisällä, lumen alla, kesän värit. Nukkuvat ja aikanaan taas nousevat.

Se on sitä nyt, sinisilmä. Kevättä. Vaikka viime yönä peityit lumen alle, aukesi ovi minussa eilen ja sininen katseesi pääsi sisälle. Hangen reuna siirtyi sielläkin.

Yritän muistaa sanomasi. Olla rohkea ja avoin. Iloita elämän aurinkopäivistä. Säilyttää sinisen pilkahduksen.

Myös roudan kohmettamana, roskien keskellä.