Maisema

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, Sinisilmä

Suurten soitten äärellä, kairanmaassa, kasvaneena minulla oli kauan selkeä kuva kauniista maisemasta: postikortti-idylli. Riippakoivujen  oksat kaartuvat tyynen järvenlahden ylle. Rannalla kukkii kurjenmiekka, kaislikossa soutelee sorsaemo poikeineen. Vihreä nurmi väittyy leinikeistä, päivänkakkaroista, kurjenpolvista. Polku vetää puitten alle varjoon.

Etelä-suomeen muutettuani olin pettynyt.  Näkyvissä vain peltoa,välissä kalliota ja kuivaa mäntymetsää. Toki kukkiakin: hyvin hoidetuilla pihamailla, viimeisen päälle. Ja istutettuja omenapuita. Ei sinistä järvenselkää, vain ruman ruskeana uomassaan mateleva joentapainen.

Vei vuosia, ennenkuin silmä tottui. Ennenkuin oppi  näkemään sen seudun omanlaisena kauneuden. Jokiuoman lohkeilleine rinteineen ja sinne tänne  risteävine halkeamineen. Ainutlaatuisen, hartaan vaalimaisen arvoisen maiseman. Ja peltojen vuodenaikojen mukaan vaihtelevan tilkkutäkin värikirjon. Kevään eri vihreän sävyt, kesän kuluessa keltaisiksi kypsyvät. Syksyn tummat, mullanraskaat värit.

Kesti kauan, ennenkuin opin aistimaan vuosisatojen työn arvokkuuden niillä vainiolla.

Onneksi ihminen sopeutuu. sanotaan että kauneus on katsojan silmissä. Siksiköhän minun mielestäni hyvän, työteliään elämän elänyt, tyyneyden ja mielenrauhan saavuttanut kurttuinen mummo on paljon kauniimpi kuin raskaasti meikattu missi.

Kauneutta voi nähdä  ennenkaikkea siinä, mitä rakastaa.  Ja luonnossa löytyy ylenpalttista kauneutta asuinpaikasta riippumatta.