Myrskyn Jälkeen

Runo on Annikki Kujalan runokirjasta "Miten kaunis maa"

Salama iski. Tuhotulva kulki.
Perustus järkkyi. Sortui kodin seinät.
Vei halla kukat. Myrsky metsän kaatoi.

Murtunein mielin, haavoin avoimin
kohtalon käden alla seison yksin.

Mitenkä jatkan? Rakennanko muurin?
Suojaanko silmät, ettei päivä polta?
Kuin toukka, kaivaudunko pimeään
maan äidinkohtuun, syvään hiljaisuuteen?
Kotilon kuoren alla tyyntä unta
sydämen, silmät, korvat sulkien
tunteita vailla, vailla tuskaa nukkuisinko?

Ei!  Jostain vielä voimanrahdun löydän.
Hapuilen tieni. Jaksan pääni nostaa.
Rakennan uuden majan. Rohkeasti
huipulle vuoren, paikkaan avoimeen,
avoimen taivaan alle, vaille suojaa
pilarit nostan, katon kohotan,
korkeat seinäin urut tuulten soittaa.

En oveani lukkoon lyö.
En ikkunaani verhoin peitä.
Saat tulla, musta tuskan yö.
En pelkää kyyneleitä.

Myös onnen tahdon. Maljaan hetkien
kuin kimalainen mettä, riemut kerään.
Työn haluan ja  arjen huolen,
ystävän käden, lasten raikkaan naurun
ja pienet hassut unet uneksia-

Ja vuoret tahdon valloittaa ja valtameret soutaa
ja  löytää lähteet runojen, maan kaikki äänet kuulla
ja pukeutua väriin jokaiseen.

En tyydy vähempään
kuin koko elämään.