Sienet ja me

Pakina Annikki kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Kuulun metsäkansan suureen sukuun. Polut houkkuttavat katsomaan mitä löytyy mutkan takaa, mäet kiipeämään näköpaikalle, mättäät marjastamaan.  Koivun kylki on itkumuurini, havumetsän holvi rakas pyhättöni, syksyn ruska kaunein taidenäyttely. Metsässä ajatuskin avaruu ja mielikuvitus lähtee lentoon. Sielukin lepää.

"Ei sieltä enää mitään löydy" nauroi naapuri kun lokakuun kauniina sunnuntaina sonnustaudin sienestämään. Löytyipäs! Nummitatti vaatimattomaan tapaansa teunusti matalina ryhminä polkujen varsia. Joku kurja kulkija oli potkinut nurin komeat limanuljaskat. kangassieneten nuoret jälkeläiset olivat parhaimmillaan poimittaviksi, kirpeäksi lisäksi sienisalaattiin. Kuusilahokkaa ja koivunkantosientä ryöppysi satalukuisin parvin maasta.

Parhaimman löytöni tein paluumatkalla. Satuin kumartumaan ja silloin vasta huomasin mahtavan suppilovahveroyhdyskunnan, jonka olin menomatkalla huomaamattani ohittanut. Niin hyvin ne olivat piiloutuneet sammalen ja mätänevien koivunlehtien alle. Melkein ryömin nenä maassa.

Siinä ryömiessäni ajattelin, että näinhän me ihmiset teemme toisillemekin. Potkimme päähän tai kuljemme nenä pystyssä ohi, vaikka voisimme vähän alemmas kumartumalla ja lähimmäisiimme tarkemmin tutustumalla löytää vaikka kuinka makeita mesisieniä. Ja se lähinnä löhöävä vanha tatti ansaitsisi ehkä myöskin muutamansilmäyksen. Ehkäpä se olekaan niin mätä ja madonsyömä kuin päältä katsoen näyttäisi.

Yksinäiseksi itsensä tuntevan mummelin kannattaisi ehkä kurkistella elämänsä kuusien alle. Tiedä vaikka jossain ihan lähimättäällä kököttäisi poimimistaan odottaen se ikioma ukonkuukunen!

Kun vain osaa erottaa sen myrkkynääpikästä.