Katso lisäkuvat

Paluumuuttaja

Tervehdys, kyllä se minä olen, Raision Orvokki, joka tervehtii kun vastaan tulet. Monet kasvot ovat tutut, mutta nimet ovat vuosien saatossa unohtuneet.

Vuonna  1971 olin koulun päättänyt nuori tyttö. Siis paljasjalkainen kyyjärveläinen. Tuona kesänä 1971 mietin, mahtavatko vanhempani päästää minua työelämään, koska kotona maalaistalossa oli kylliksi töitä myös minulle. Tunsin ja kokemuksesta tiesin, miten raskaita maataloustyöt ovat. Ilmoittauduin työnvälitystoimistoon. Ei mennyt kauankaan, kun työnvälityksestä soitettiin ja sain kahden työpaikan yhteystiedot. Molemmat työpaikat olivat Helsingissä. Toinen työpaikka oli autoliike Korpivaara ja toinen Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen Oy ( nykyisin Keskinäinen Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen ). Kävin työhaastattelussa Ilmarisessa. Haastattelu tuotti ”tulosta” ja sain työpaikan. Aloitin työt Ilmarisessa 10.8.1971.

Voisiko nykyisin kuvitella, ettei 19-vuotias ole ollut junassa, eikä käynyt pääkaupungissa. Mutta mitäs asiaa meillä 70-luvun nuorilla olisi ollut pääkaupunkiin? Olihan se jännää ja vähän pelottavaakin matkustaa eka kerran puujunassa Helsinkiin. Voi sitä pettymystä, minkä Helsinki ekakertalaiselle antoi, kun harmaasävyiselle rautatieasemalle saavuin. Rautatieasema näytti ikään kuin pimeän puolen kaupungista. ( nythän rautatieasema on upea ) Tätäkö, tällainenko on Helsinki? Kartta kädessä kuljin Helsingissä. Samat kadut tallustin, ( poikkeamatta sivukaduille ) useamman kuukauden,  ennen kuin rohkenin mennä ratikkaan tai bussiin.

Mennessäni töihin, en tiennyt yhtikäs mitään työntekijöiden ja yrittäjien eläketurvasta, mutta työ opetti. Ilmarisessa oli jatkuvaa sisäistä ja ulkoista koulutusta. Suoritin työn ohessa vakuutustutkinnon ( VTS ). Työskentelin vakuutusosastolla, työsuhde, laskentatoimistossa sekä viimeiset 24 vuotta asiakaspalvelussa. Työ oli haastavaa, kiireistä ja lainsäädäntö piti hallita. Työsarka kattoi välillä koko Suomen ja tässä työssä asiakkaat olivat se ”rikkaus” joka antoi paljon. Ihmiset ovat niin erilaisia….. kiire heijastaa eteläsuomalaisten puhelinkeskustelusta, muu Suomi on kiireettömämpää ja lupsakampaa kansaa. Lopetin työt vuonna 2006. Oli muutosten aika.

Opettelin tunnistamaan, mitä minä nyt haluan, etten toteuttaisi vain jonkun toisen näkemyksiä. Kaupunkielämä ei ahdistanut, mutta asuminen kerrostalossa alkoi tuntua liian monimutkaiselta, halusin tilaa. Minulle oli tullut Viispiikkinen jo vuodesta 1971 ja siitä olin seurannut kotikyläni elämänmenoa. Pitkän harkinnan ja pohdiskelun jälkeen päätin muuttaa takaisin kotiseudulleni Kyyjärvelle. Muutto maalle oli raskas ja tunteikas. Poikani, ystäväni ja työkaverit olivat hämillään muutostani. Toivotin heidät tervetulleiksi tänne maalle. Nukkumapaikka aina löytyy.

Talo johon muutin, siinä on ollut paljon remontoitavaa. Nyt olen asunut täällä kotiseudulla vajaat kaksi vuotta. On niin mukavaa kun kauppa-asiat ym. hoituvat hetkessä, ei tarvitse ruuhkissa ja jonoissa odotella. Mieleenpainuva, huvittava tapaus sattui asioidessani alkuaikoina Paletissa kun kylän ”aikuiset” miehet huusivat,    ”Raision Jussin tyttö menee”.      Tytöttivät minua, joka jo puoli Ylppöä on vuosissa saavuttanut. Niin ja tunnistivat minut, vaikka olen ollut paikkakunnalta pois 35 vuotta!

Nyt jälkeenpäin katsottuna, juuri ne vuodet näyttävät rikkaammilta jolloin on saanut ponnistella eniten, ne vähäiset helpot vuodet näyttävät liukuvan ohi.

Olen kiertänyt kehää. Pääkaupunkiseudulla on sanonta,   elämää ei ole kehä kolmosen ulkopuolella. Mutta eihän se totta ole! Elämä kehäteiden ulkopuolella on vain toisenlaista elämää. On tilaa, luontoa, ei mahdottomia ruuhkia, ihmisillä on enempi aikaa ja vapaata. Elämä on ikään kuin rikkaampaa.

Kehä on sulkeutunut. Olen melkein lähtöruudussa, palanneena juurilleni.

Terveisiä ekaluokan luokkakavereille, minut tunnistaa kuvan vasemmasta rivistä, ensimmäisestä pulpetista, Koskelan Jukan vierestä.