Pikarkakkupäivä

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Kullakin päivällä on oma makunsa. Jotain päivää kaluaa kuin luuta:
mitään ei saa irti. Ikenet vain kipeytyvät. Toinen maistuu reilulta ruisleivältä,
tuoreella voilla voidellulta. Riittää viemään nälän. Jossakin harvassa
päivässä on vielä lapsuuspientareen heinäänpujotetun
ahomansikan maku. Vähän nostalginen, kauan kielellä tuntuva.

Eräässä joulunaluspäivässäni oli selvä piparkakun maku.
Sopivan mausteinen, makea mutta ei äitelä. Herkutteluntuoksuinen.

Miksi? Ostaisin tietysti siksi, että todella leivoin
pipareita. Etsin vanhan reseptin. Kaivoin laatikosta muotit.

Millaisia leipoisin? Porsaita? Ei! Yhdennäköisyys
leipojan kanssa olisi liian ilmeinen. Ei vieraitrenkaan
pokkaan kannata liikaa luottaa. Tontuja? Miksei, mutta
niistä taas muistuu mieleen omat tonttuilut.

Vilkaisu pöydälle ja lämmin läikähdys sisikunnassa
ratkaisi asian. Maljakossa oli muutamia punaisia ruusuja.
Mieluinen muistaminen mieluiselta ihmiseltä. Tärkeä
mauste tähän päivään.

Siispä leivon sydämmiä. Varoin visusti polttamasta
niitä uunissa. Sydän ei saa olla karelle palanut.Sen
täytyy tulla pehmeäksi, sopivasti kohonneeksi ja mukavan maukuiseksi.

Muistoihin tuli taas uutta tallettavaa. Pikarkakun
ja ruusuntuoksuinen hyvä päivä.
Riittää hyvin evääksi pakkaspäivien varalle.