Paperikengät

Runo on terttu Pitkäsen runokirjasta Syksy, jota ei tullut

Paperikengät tuomisiksi, kas
isältä kerran sain,
kun oli lettipäinen tyttö vain,
kaksitoistavuotias,
paperikengät.

Oi miten kauniit, punavalkoiset,
ei sota-ajan lapsi kai
mitään niin kaunista
lie nähty koskaan.
Paperikengät.

Sai jalat tanssimaan
puupohjat kopisten,
ne melkein itsestään
vei mukanaan,
paperikengät.

Voi! Sadekuuro sai,
ryöppysi vettä, kengät kastui kai,
ne kohta surkeilta jo näytti
repsottain,
paperikengät.

Ne ikäloput heti olikin,
voi kuinka säikähdin.
Voi mikä murhe mielen täytti,
ne esiliinan alle piilotin,
paperikengät.

Kun paljain varpain kotiin palasin,
ne sängyn alle kätkin kyynelin
ja ymmärsin:

Elämässä muutenkin käy niin,
se mikä kauniilta
ja kestävältä näyttää,
se pian särkyy, häviää,
vain suru jää..