Kaurapuuro

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Eletään perinneruokien uuden tulemisen aikaa.
Pitäjänruuat on nimetty ja pääosin tyydytyksellä hyväksytty.
Mitä nyt jostain lahnanpääkeitosta toraillaan. En ole
maistanut - voi olla hyvääkin.

Hieno asia, että edes yritetään pelastaa osa vanhaa
ruokaperinnettä. Hampurilaisbaarit ja pizzeriat ovat
viime vuosikymmeninä lisääntyneet kuin sienet sateella.
Oma kulttuuri on kovasti köyhtymässä ruuankin osalta.

Minun lapsuuteni oli niukka, sota-aikana.
Maalaistalossa ei toki nälkää nähty. Leipää,perunaa,maitoa,
vähän lihaakin riitti omasta takaa. Toisin maito oli
kuorittua eikä pöydässä näkynyt voita. Suuren perheen
tarpeisiin piti voilla vaihtaa kaupungista vaatetta.

Kasvavalla lapsella oli nälkä. Aamun pelasti
puuro. Useimmiten ohra-tai ruisjauhoista keitetty, hyvää
kumpikin.

Jostakin syystä rakkaus kaurapuuroon syttyi jo silloin.
Mielikuvituksessani melkein vieläkin tunnen savun hajun,
suoveden kylmyyden paljaissa varpaissa, heinäkuun
varhaisaamun usvan. Oltiin heinässä nevaniityllä. Nukuttiin
laavussa rakovalkealla, suojassa sääskiltä. Kun
herättiin,oli isällä valmiina kaurapuuro. Nenä nuuhki sen
tuoksua ennenkuin silmät olivat kunnolla auki. Että
joku ruoka voi maistua niin hyvältä! Tottakai nälkäiselle
lapselle ulkona.

Rakkaus on säilynyt läpi elämän. Pakkoruokaa ei
kaurapuurosta koskaan tullut. Herkutteluhetket ovat tosi
halpoja.