Konttausikä

Runo on Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Olen kuvitellut olevani itsenäinen nainen. Jopa
vähän feministi. Olen luullut itse määrääväni tekemi-
seni ja menemiseni. Mutta luulo ei aina ole tiedon
väärti.

Elämääni on ilmestynyt ihminen. Alistaja. Määrääjä.
Hän osoittaa sormellaan ja minä seuraan suuntaa. Hän
sanoo "hyppää!" ja minä hyppään. Ja nyt olen tullut
uudestaankonttausikään. Taito pääsi pitkän elämän
varella vähän ruostumaan, mutta kun käy  käsky "konttaa!"
ja  ryömin vaikka sängyn alle, jos mahdun.

Tuommoinen  konttailu muuttaa perspektiivin ja avaa
uusia näköaloja. Ympäristö suurenee ja  itse kontaaja
pienenee. Tosin sukanpolvet kipeytyvät. Mutta kun se määräi-
lijä palkaksi vähän halii, niin sydän sulaa pehmoiseksi
ja taas mennään vaikka kuperkeikkaa.

Pehmona on muuten aivan ihana olla. Vaikka alistet-
tunakin. Ainakin jos alistaja on alle metrin mittainen,
puolentoista vuoden ikäinen sirkkusilmä, naurunaama
lapsenlapsi. Tärkeä ihminen pehmomummille. Ja päin-
vastoin. Ilman  toisiamme ei kummankaan elämä maistuisi
niin makealta kuin nyt. Ihan ahomansikalta kesäniityn
pientareella.

Suosittelen pehmoilua sinullekin, lukijani. Ja kont-
taamista. Jokainen ikä on konttausikä. Ja jokainen
lapsi tarvitsee sulasydämisiä konttauskavereita.
               Iso ja pieni.