Valoon päin

Pakina Runo on Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, Sinisilmä

Hämärää, keskipäivälläkin. Lauma varpusia pyrähtelee
pensasaidassa pihalla. Sataa vettä.

Ollaan taitekohdassa. Tänä talvena ensimmäiset ei-
listä vähän pitemmät päivät ovat märkiä ja harmaita.
Valo on kuitenkin jo aloittanut voittokulkunsa. Vanha
vuosikin saa jäädä uuden varjoon.

Aika kuluu. Tai  - niinkuin suulla suuremmalla on
sanottu - aika on. Aika ei kulu, ihminen kuluu. Saa
enemmän elettyä ikää hartioilleen.

Istuin eräänä sumuisena päivänä linja-autossa. Luot-
tamukseni linja-autonkuljettajiin on rajaton. Turvalli-
sessa lämpimässä seurasin, kun välillä sukellettiin
sakeaan sumuun. Tietä ei näkynyt - siis minä en nähnyt.
Hetken kuluttua putkahdettiin kuitenkin onnellisesti
taas valoon. Eikä aikataulu pettänyt.

Sellaista valon ja pimeän vaihteluhan tämä on. Elämä
Joskus on eksyksissä sumun sisällä. Muutamat meistä pit-
käänkin. Kirkasta pilkahdusta ei tunnu näkyvän miltään
suunnalta. On vain yritettävä pitää lujasti ratista
kiinni. Että pysyisi tiellä. Ja uskottava: sumun reunan
täytyy olla jo lähellä.

En tee uudenvuodenlupauksia, enää. Yritän muistella
tärkeimpiä niistää entisistä, rikotuista. Kun pystyisi
pitämään mielessä edes yhden: elämään sovussa itsensä
kanssa. Tekemään parhaansa ja ymmärtämään rajansa.

"Elämän vaatimusten ainoa mitta on oma voimasi. Ja
ainoa uroteko mihin ehkä  pystyit: karkuri et ollut."