Katso lisäkuvat

HAUSKA KESÄVIERAS

Taavi osoittautui myös oikeaksi linssiluteeksi.....

   Koko viime talven tikkapariskunta vieraili ahkerasti talipötkyillä, keväällä
käynnit harvenivat, kunnes heinäkuulla eräänä sunnuntaina pihlajaan ikkunan läheisyyteen ilmestyi pari tikkaa.  Lähempi tarkastelu osoitti, että matkassa olikin emotikka poikasensa kanssa, joka jo melkein emonsa kokoisena haparoivin ottein yritti itse löytää suuhunpantavaa, mutta emon lähestyessä nokka aukeni ja maiskis, kirvalasti upposi nälkäiseen suuhun.  Parin päivän kuluttua poikanen ilmestyi yksin ruokailemaan, mutta lähtiessä lentosuunta olikin väärä; kova kolaus ikkunaan ja voi, ei...! siellä tikkaparka makasi kukkapenkissä selällään punainen pipo pilkottaen.  Onneksi väki oli paikalla ja tikka pääsi sisälle turvaan. Illalla vähän vettä ruiskulla tokkuraisen tikan nokkaan, josta pienen pieni, mutta yllättävän pitkä kieli näytti sitä vähän lipovan. Mahtaisikohan se mitenkään selvitä?
Ensimmäinen aamu osoitti kuitenkin taistelijaluonteen; eteisen oven takana seisoi tikanpoika, jo Taaviksi nimetty, reippaana; huomenta, minulla on nälkä! Mutta mitähän se söisi?  Soitto Heinolan Lintutarhaan; ohjeet tuli ”kuin apteekin hyllyltä”:muurahaisenmunia!?, jauhelihaa, hunajaa... No, ne muurahaisenmunat jäi kyllä kaivamatta, mutta loppujen lopuksi hunaja marinoitu possun sydän osoittautui herkuksi. 

Niinpä yhteiselo tikanpoikasen, uteliaan kissan ja parin aikuisen kanssa jatkui muutaman päivän. Taavin kunto koheni silminnähden ja tuulikaappi, jonka ulko-ovi oli lukossa ja sisäovi varmistettu painavalla lehtikorilla, muuttui melkein ”kanalaksi”.  Taavi hakkasi talipötköä, hiutaleita, mantelijauhoa ym. ja kun ruokaa meni, niin ”tulosta” tuli; kyllä siinä, onneksi jo vanha, ruohomatto pääsisi vaihtoon. Taavi osoittautui myös oikeaksi linssiluteeksi, ”paparatseja” kävi useampikin, eikä se ollenkaan arkaillut, vaan kökötti tyytyväisenä kädessä tai juoksenteli pitkin lattiaa.  Jostain syystä se ei  edes yrittänyt lentää, mutta olihan tuo ”kiitoratakin” aivan liian lyhyt ja alussa se myös aristeli siipeänsä. Yöt kuluivat rauhallisesti ja nukkuminen oli päivälläkin nopeaa; varsikin ruokailujen ja sukimisen jälkeen pää sujahti siiven alle ja uni tuli ihan siihen paikkaan. Välillä kuului pientä koputtelua, tosin viimeisenä yönä koputus kuulosti jotenkin kovemmalta ja aamulla selvisi, että laattalattian saumasta oli löytynyt heikko kohta, jota oli mukava vähän kaivella. No, isommilta rei´iltä vältyttiin, mutta nyt olisi aika takaisin luontoon.

Sunnuntaiaamuna Taavi pääsi ulos, mutta ensimmäiset lentoyritykset suuntautuivat kohti ruohikkoa, koivun kyljessä kynnet eivät pitäneet, mutta mänty osoittautui paremmaksi kiivetä. Siinä männyssä sitten vierähtikin koko päivä muurahaisia popsien ja ylöspäin yrittäen; ensimmäinen oksa muutaman metrin korkeudessa tuntui jo melkein voitolta. Mutta jotenkin vain lentäminen pelotti. Liekö tapahtumaa seurannut orava ”ymmärtänyt yskän”, kun se ehtoopuolella tuppautui samalle oksalle; ja silloinkos` Taavi sai siivet alleen! Se pysytteli kuitenkin takapihan tutussa metsässä ja osoitti välillä turhankin pelottomia otteita laskeutumalla välillä ruohonjuuritasolle muurahaisia saalistamaan. Sieltä sitä parina päivänä muutaman kerran nosteltiin ylemmäksi turvaan nelijalkaisilta. Vieläkin melkein päivittäin jostain puun kupeesta kuuluva koputus ja HIK!!-kiljaisu paljastaa sen? läsnäolon. Kohtahan alkaa taas talipötköjen aika, montakohan ”Taavia” ilmestyy ruokailemaan?

Tällaiset pienetkin kokemukset jättävät mukavia muistoja.

LEPPOISAA SYKSYNJATKOA!