Leipää ja särvintä

On se kumma, ku ennää mistään ei taho saaha kunnon ruisleipää.

Kauppojen hyllyt notkuu ruokasuutalle maistuvia halakastuja tai revittyjä luomuksia. Niinku ihimiset ei ossais leipäveihteä käyttää. Meillä koko perhe istu ruokapöyvässä ja isä telläs ruislimpun rintaasa vasten, otti puukon tupestaan ja leikkas leivästä viipaleita jokkaiselle. Veli halus aina veneleivän eli sen kantapalan.

Äiti leipo hyvvää ruisleipää. Sen hapanjuuri oli usseita kymmeniä vuosia vanhaa. Taikinakorvoon juurta jätettiin seuraavaan leipätaikinaan. Eellisenä iltana se taikinan teko alotettiin. En muista montako leipää meijän leivinuuniin mahtu kerralla paistumaan. Ei se tainnu olla se seittemän leivän uuni.

Kyllä siitä levis hyvä haju koko huusholliin ku ruisleivät paistu uunissa. Voiko olla parempaa ku lämmin ruisleipä ja siihen voita päälle! Joskus saatto huveta kokonainen leipä ku iltasella otettiin palasta. Ja suolalahanaa leivän päälle ja kylymää maitoa palan painikkeeks. Kerran äiti paisto leivinuunin hiilloksella ison lahanan. Isä oli sen verkolla saanu. Äiti kääri sen märkään voipaperiin ja sanomalehteen ja kypsens hiilloksessa. Sitä sitte sormin naposteltiin.

Äiti leipo kotona muutkin ruoka-ja kahavileivät. Se teki nosterieskat (= hiivaleipä), vesrieskat, nisukukot, kakut ja pikkuleivät. Totta sitä sitte kyllästy välillä siihen kotitekoseen. Kaupasta sai ostaa ranskanleipää, ranskanpullaks sitä sanottiin. Se oli niin valakosta ja pehemosta ku pumpuli. Siihen laitettiin voita ja joskus juustoa päälle ja syötiin kahavin tai teen kans.

Kersana minä tykkäsin ranskanpullasta niin palijon, että ostin semmosen kerran itelleni joululahajaks. Käärin sen oikein joulupaperiin ja kirijotin nimeni päälle ja vein sen vintin rappusiin joulupukin säkkiin aattoa oottamaan. Parin päivän päästä sain joulupukilta meleko kovan paketin, ranskanpullakorpun. Ei ollu muovipussia sillon.