Miten kaunis maa

Pakina Annikki kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Junan ikkuna on keskellä heleintä kesää kuin värikäs panoraama. Tummanvihreät kuusikot, koivujen valkeat rungot vilahtelevat ohi. Peltojen eriväristen neliöiden kirjo: keltaiset rypsivainiot, niitetyt, kulonharmaat heinämaat, vihreän monet sävyt viljapelloilla. Välillä sininen järvenselkä tai mustana lipuva joki.

Miten kaunis maa meillä onkaan. Lokkien valkeitten siipien hidas keinunta vesien yllä. Veneitä laitureissa, karjalaumoja - vielä - märehtimässä. Vielä näkyy tienpientareilla kehräsauniota ja maitohorsmaa. Värikkäiksi maalatut talot, hoidetut pensasaidat ja nurmikot, pihojen kukkaloisto. Kaiken yllä armas aurinko.

Jostain syvältä herää lämpö. Tämä kaikki on tuttua ja omaa. Vaikka asun satojen kilometrien päässä, ymmärrän kanssamatkustajien kielen, innostun joskus keskusteluunkin. Kuulen elämäntarinoita. Viihdyn.

Tunnen kuuluvani tähän maahan, tähän kansaan. Ulkomailla voi käydä, ihastuakin. Vain täällä voi asua. Tämä on koti. Tämä kaunis maa.

Yksi pikkuseikka häiritsi junamatkustajan silmää. Rakas kiltti vanhaherra VR, voisitko patistaa poikiasi tarttumaan työkaluihin. Ratapihojen tienoot,raitetten välit pitäisi siistiä. Välttämättä. Koko kesän niittämätön heinä  ei ole silmän ilo - eivätkä paju - tai nokkospuskat ja kaikkinaiset roskat.