Hjalmari ja Hulda

Juho Wallinin lauluvihkosta

Kukkulalla kaunoisella
istui muinoin nuori sotasankari.
Hän muinaisist´ lauloi muistellen,
nimeltänsä oli hän Hjalmari.

Kyynelsilmin seisoi Hulda siinä,
sen posket ruusun kaunihin kaltaiset.
Hjalmar sulki Huldan sylihinsä,
suuteli pois silmistä kyyneleet.

Ei rasita sua suru enää,
kuules Hulda armahani vaan,
sill´ rakkaus  se yhdistääpi meidät,
sen kautta on paratiisi päällä maan.

Älä hylkää, Hulddaiseni,
sen pyydän sulta yhä vielä,
vaan vanno tässä, rakas Huldaiseni,
taivas ompi joka todistaa.

Suudellen nyt Hulda vannoi tässä,
sun omas olen asti kuolemaan.
Hjalmarini, taivas saapi kuulla,
en morsian ole toisen milloinkaan.

Aurinkoinen armas poijes laski,
kuutamolla istui vielä vaan.
Sumu laakson ruusut, kukat peitti,
suudellen he eros toisistaan.

Eleili näin onnellisena Hjalmar suven
kanssa rakkaan Huldansa.
Vaan sanoma se saattoi hänet sotaan,
nyt täytyi jättää rakkaan Huldansa.

Eteenpäin on vuosi kulununna,
niin Hjalmari se palaa sodasta
rakkauden toivo sydämmessä,
kuin kohdata saa rakkaan Huldansa.