Äidin haudalla

Runo on Terttu Pitkäsen runokirjasta Syksy,jota ei tullut

Monta vuotta poissa oltuani,
kerran sydänsuven sunnuntaina,
palaan tuttuun lapsuusmaisemaan.
Kirkonkylä torkkuu auringossa,
järven kimmeltävän kainalossa.
Tutun kirkontornin valkean
tunnen lähemmäks´ mua viittovan.

Pieni puinen kirkko niemellään,
ympärillään männyt ikivanhat,
tyynnä valvoo vainajien unta.
Kukkiin puhkea ei karu maa,
hiekkaan löyhään askel vajoaa.
Sieltä täältä silmään hohtaa vain
kalpeana puna kanervain.

Kerran-kauan sitten-saatettiin
esi-isiensä tuttuun  maahan
nuori nainen- äiti nukkumaan.
Äiti, minulle nyt olet vain
vanha valokuva kansiossa
pieni hauras muistonsiru, jossa
tiellä kuljet mua taluttain.

Leppeästi lyövät aallot rantaan,
kevyt tuuli puita keinuttaa,
laulaa peippo jossain päällä pääni.
Hyvä täällä levätä on varmaan
alla kiven kallistuneen, harmaan,
josta kulta nimikirjainten
kauan sitten kului himmeten.

Käännyn, jätän pienen hautuumaan,
pienen puisen kirkon niemelleen.
Tokko tänne enää palanen.
Lähden, mutta tunnen elävämmin
miten jokin tunne herkkä, lämmin
kaukaa lapsuudesta kajastaa,
äidinrakkaudesta muistuttaa.