Luovaa työtä

Kesällä lehemät oli ulukona aituuksessa. Ku isä ja äiti ei ollu kotona meijän piti vahata ettei lehemät karannu kaurapeltoon. Vähän jännitti ja pelotti miten ne saa ajetuks takasin aituukseen jos ne pääsöö vallanmetälle.

Meillä oli pari kolome lehemää 1950- 60-luvulla. Saatiin maito ja voi ommiin tarpeisiin. Äiti kirnus voita ja vei sitä Jalosen kauppaan myötäväks. Siitä sai vähän leivän lissää. Karijanhoito oli äitin elämäntehtävä. Lehemät piti hoitaa hyvin ja puhasta piti olla. Lypsäissä maijon piti vaahota. Minä sain joskus pyörittää meijäriä ja liikuttaa vähän aikaa kirnun mäntää jos äitillä oli joku muu homma tehtävänä.

1960-luvulla ruvettiin maijot viemään Perhon meijeriin. Maitotonkka tai kaks kuletettiin aamusella maitokärryllä Lehtolan maitopukille. Voi tilattiin meijeristä. Iltapäivällä auto toi tyhyjät tonkat takasin ja voipaketti oli tonkan päällä. Kesähelteellä piti vahata maito-auton tulloa ja hakkea het voipaketti pois sulamasta. Perhon meijeristä sai liijon tilata Paimen-juustoa. Minä muistan ku Kannaatasta oli Kiviniemeläisiä tullu meillä käymään. Ruokapöyvässä oli tarijolla Paimen-juustoa. Tyttärelle nous het liikutuksesta veet silimiin ku sai vielä syyvvä sitä. Totta se oli Kannaatassa haaveillu, että sais vielä joskus Perhon meijerin Paimen-juustoa. Hyvvää se kyllä olikin.

Maijon laatu oli tarkassa syynissä, ensluokkasen puhasta piti olla ja korkea rasvarosentti. Meijeri jako siitä hyvästä kunniakirijoja ja pokaalia. Meilläkin on niitä muutama. Myöhemmin maijon rasvasuus ei ollukkaan ennää hyvä asia.

Lehemillä oli monenlaisia nimiä, oli Helunaa, Mansikkia ja Herttaa. Minä muistan meillä olleen ainakin Omena, Kielo ja Tuisku, joka ostettiin Toppisen emännältä. Syntyneelle vasikalle sai kersat antaa nimen. Olin jo muuttanu pois kottoa ku meillä oli Tomppeli-niminen vasikka. Se oli karannu eikä sitä löyvetty  pitkään aikaan. Se oli ollu jo niin kauan karkumatkalla että se oli villiintyny ja se jouvuttiin ampumaan.

Yks surullinen tappaus muistuu mieleen. Meille oli otettu Viertolasta kissanpoika. Seoli nätti, valakonen ja harmaalaikullinen. Sillä oli töpöhäntä. Nimeks annettiin Tipsu. Pian se oppi menemään äitin kans lypsylle. Navetan ovi oli auki, äiti lypsää suhhuutteli ja kissa istu kynnyksellä oottamassa maito-annostaan. Kerran sitten, se oli syksyä, ilta oli jo hämärtyny. Äiti oli lypsyllä, Tipsu olikin menny lähelle lehemää ja ehkä naukassu. Lehemä säikähti ja potkas kissan hengiltä. Myö Tarmon kans istuttiin tuvan lattialla leikkimässä ku äiti tuli ruskea navettatakki päällä sanomaan, mitä oli tapahtunu. Ei sitä tahtonu uskoa. Meistä tuli totisia ja hilijasia pitkäks aikaa. Minä menin portaille seisomaan ja näin ku isä hautas kissanpoijjan pellon reunaan koivun juurelle.

Maanvilijelys ja karijanhoito on osittain hyvinkin luovaa työtä. Ennenvanhaan ku käspelillä luotiin sonnat tunkiolle, tunkiolta kuletettiin pellolle ja leviteltiin, siinä oli luovuus huipussaan. Minun vanhempi veli joutu tyhyjentämmään vasikan kettaa. Haju oli het tyrmäävä ja iski takaraivoon asti. Sen jäläkeen ei kuulemma ruoka maistunu kahteen päivään.

Siinä oiskin meille pulskistumisseen taipuvaisille nykyihimisille oiva viis ynnä kaks laihutuskuuri. Työskentele viis päivää sonnanluonnissa, ni jouvut olemaan kaks päivää syömätä.