Hidasta moottoripyöräajelua Hokkalan ympäristössä eräänä suviyönä (muistelijana Hannes Keskitalo)

Ilma oli mitä mainioin, kesäisen alkuyön pouta. Ajoin kylän läpi kulkevalle vanhalle Vaasa-Kuopio -valtatielle, joka oli saatu 1780-luvulla sellaiseen kuntoon, että postiliikenne saattoi siinä kulkea. Kerrotaan, että kansa olisi nimittänyt sitä postitieksi, sotatieksi tai savontieksi. Kulkusuuntani oli itää kohti. Mäntysalon kohdalla vasemmalle jäi Harjun talo ja kohta oikealla oli Aholan autiotalo. Sitten tuli vasemmalla Onnela, joka on kylän taloista korkeimmalla kohdalla ja siitä alkaa myötämaa itään yli puolen kilometrin päähän.

Ajan alle kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeudella, sillä Hokkalan teillä on kolmenkymmenen kilometrin aluerajoitus. Siinä oli vauhtia tarpeeksi leppoisassa kesäyössä suoritettavaan pikkuteitä etenevään huviajeluun. Ohitin Haapalan ja Mattilan talot. Menosuuntaan nähden Haapala jäi oikealle ja Mattila vasemmalle ja talot ovat melkein kohdakkain ja tiessä kiinni. Mattila on ollut tyhjillään lähemmäs viisikymmentä vuotta. Kesäyön aurinko paistoi takavasemmalta ja piirsi pyöräilijän varjon tien kuivaan santaan.

Vajaa sata metriä eteenpäin vasemmalla oli vielä 60-luvulla vaarin mustaksi pinttynyt savusauna, missä poikasena tuli otettua monet tulikuumat, makoisat löylyt. Vieläkin mielikuvitus loihti savusaunan tuoksut suviyöhön. Ennen oikealla olevaa Heikkilää kääntyy etelään yhdystie noin 300 metrin päässä kulkevalle valtatie kuudelletoista. Sitten tuli vasemmalla Koivula ja sadan viidenkymmenen metrin päässä tiestä oikealla olleen puretun "Alapantuvan" sauna ja ulkorakennus. Viimeinen kylän talo tähän suuntaan on tiestä vain ojan erottama, oikealla ja tyhjillään oleva Mäkelä. Tästä alkaa myös Mäkelänmäki, joka on jyrkkä, pieni kinkama, mutta joka laittoi ennen vanhaan mopot niin tiukoille, että ne eivät tahtoneet nousta sen päälle suurimmalla vaihteella. Sitten tulee sadanviidenkymmenen metrin päässä Mäkelänmutka ja sen jälkeen noin kolmensadan metrin suoran päässä näkyy Hirvikankaanmäen rinne. Suoran molemmin puolin olleet kydöt ovat metsittyneet vuosikymmeniä sitten. Moottoripyöräilijä muisti, että viimeinen kotieläin, joka tien pohjoisen puoleisella kydöllä laidunsi, oli vaarin hevonen 50-luvun lopulla. Pyöräilijä muisti myös nyt, konevoimalla liikkuessaan, että nuorukaisena hän tällä suoralla harjoitteli pikajuoksua vetämällä kolmen puhelintolpan välisiä spurtteja kerran jos toisenkin. Tien käyttö on ollut monipuolista.

Hirvikankaanmäen laidasta käännyin vasemmalle, koilliseen, Ahkioharjuntielle. Matalalta paistanut kesäyön aurinko värjäsi isojen mäntyjen rungot punaisen eri sävyihin. Puoli kilometriä ajettuani tulen Pilvenhautakankaaseen. Sitä pitkin menee vasemmalle, aikaisemmin hevoskärryura, nyttemmin traktoriura Lammassaaren kytöön. Moottoripyöräilijää askarrutti Pilvenhautakankaan nimi. Onko kankaan keskellä oleva iso tervahauta päästänyt ilmoille sankan savupilven jonka matalapaine on painanut maanpintaan, ikään kuin haudannut siihen. Mene ja tiedä.

Kohta kääntyy oikealle yksityinen metsäautotie, joka ulottuu yli Isosaaren aivan parinsadan metrin päähän Tyrsyvänpurosta ja Koivikonkydöstä. Tällä tiellä eräs traktorimies näki kerran "korven kontion" ylittävän väylän. Nyt ylittää iso sähkölinja Ahkioharjun tien kulkien Karstulasta Alajärven Kotakankaaseen, yhdelle maamme suurimmista muuntoasemista. Linjan varrella 200 metriä Ahkioharjun tiestä länteen on Korkeakallio, jossa Hokkalan lapset ja nuoret kävivät ennen laskemassa mäkeä. Silloin ei kallion lähelle tullut tietä, vaan latua oli aukaistava noin kilometrin verran Hokkalasta hiihtämällä umpihankea.

Taannoin myöskin kuusi Hokkalan poikaa päättivät rakentaa majan Korkeallekalliolle. Rakennustarvikkeita lähdettiin viemään sulan maan aikaan kolmilla paareilla, jotka olivat raskaasti lastatut kantajien voimiin nähden. Kahdelta nuorimmalta kantajalta usko asiaan loppui jo kylän laidassa olevaan Alangonkytöön tultaessa ja he jättivät homman kesken. Neljä muuta poikaa suorittivat urakan loppuun ankarasti ponnistellen ja tiheään huilaustaukoja pidellen. Risuista, laudoista ym. materiaalista kallioseinän kupeeseen kyhätty maja saatiin valmiiksi. Tästä rakennusprojektista riitti paljon juttua Hokkalan kylän ihmisten keskuudessa, koska jokapäiväisistä rutiineista poikkeavat tapahtumat olivat harvinaisia.

Ahkioharjun lentokentälle päin ajettaessa oikealle jäi Tyrsyvänniemi, joka on kaakosta luoteeseen suuntautuva suoperäisestä maastosta kohoava 800m pitkä ja noin kaksisataa metriä leveä harjanne. Tyrsyvänniemen suuntaisesti sen pohjoispuolella virtaa Tyrsyvänpuro, joka lähtee Haapinevalta noin Päijänteenkankaan eteläpään korkeudelta, alittaa Ahkioharjun tien, minkä jälkeen se sivuaa entisen Uudenkydön sarkojen päitä. Tätä kytöä käytiin viljelemässä muinoin Möksystä ja Iiruun Mustastakorvesta saakka. Etelämmässä puro kulkee Koivikonkydön sarkojen päästä ja saavuttaa valtatie 16:n Tyrsyvänmäen länsipuolella. Valtatien jälkeen puro haarautuu siten, että Keskisestä laskee puro siihen ja toinen haara jatkaa Talasjärveen. Moottoripyöräilijän ylittäessä puron hän aisti pistävän, mutta miellyttävän suopursun tuoksun. Hondan moottorin vaimea ääni ei juurikaan rikkonut kesäyön luonnonrauhaa.

Tyrsyvänpuron ylityksen jälkeen kääntyy oikealle 3,5 km pitkä Valkeiskankaantie, joka päättyy lähelle suojeltua, kirkasvetistä Valkeisjärveä, joka puolestaan on suojellun Valkeisnevan itälaitaa. Valkeisjärvessä ei ole kaloja, mutta sanotaan ikivanhan lintulajin, kaakkurin pesivän sen rannalla. Aikoinaan järvestä vedettiin tukeista sorvattu vesijohto Huumarkankaaseen. Järven syvin kohta on vajaa viisi metriä ja sen lähellä on iso tervahauta ja tervanpolttajien hevosten korsutallin perustukset. Valkeisjärvellä kerrotaan olevan oma "Loch Nessin" hirviönsä. Kerran kaksi miestä oli nähnyt järven pinnasta korkealle nousseen hieman hyljettä muistuttavan otuksen, joka oli raivokkaasti väännellyt kehoaan puoleen jos toiseenkin ja sitten taas kadonnut vetten syövereihin. Valoisassa suviyössä verkkaisesti ajanut moottoripyöräilijä ei antanut moisen hirviötarinan ahdistaa mieltään.

Kun Valkeiskankaan tienhaara oli ohitettu, pisti vasemmalta Ahkioharjun tien yli Riuttaniemen nokka. Pari kesää moottoripyöräilijä oli nähnyt ison karhun jäljet, kun se oli löntystellyt Valkeiskankaan tienhaarasta hyvin verkkaisesti Ahkioharjun lentokentän lähelle, kiertänyt sen metsän kautta ja jatkanut hidasta kulkuaan kentän pohjoispuolista tietä myöten. Toisella kertaa oli pienempi karhu painanut jälkensä kentän eteläpään hienoon santaan. Karhua ei moottoripyöräilijä ollut luonnossa koskaan nähnyt, vaikka oli liikkunut näissä maisemissa kymmeniä vuosia. Ahkioharjun lentokenttä oli tehty viitisenkymmentä vuotta sitten metsän lentolannoitusta varten tasaamalla hiekkaharju kiitoradaksi. Sen suunta on alle viisi astetta pohjoisesta luoteeseen ja kiitotien pituus n.600m. Käänsin virran pois pysähtyen kentän eteläpäähän pitämään pienen tauon. Suviyön aurinko paistoi matalalla luoteen ja pohjoisen välisen metsän takaa punertaen kiitoradan pinnan. Riisuin kypärän välittämättä sääskien ininästä. Samalla kuulin, miten lähimetsässä risu taittui rusahtaen, kun iso eläin astui sen päälle...(jatkuu)