Soutelua länttä valloittavien, muinaisten savolaisten vesiväylillä

Luonto ja ympäristö
07.08.2021
Hannes Keskitalo (Mirjami Iiruu)
Kyyjärven kunnan Hokkalan kyläyhdistys ry.
Päivi Peltokangas
Soutua ja melontaa  yöttömässä  yössä

Soutelua länttä valloittavien, muinaisten savolaisten vesiväylillä

Saadakseen lisää veronmaksajia ja vahvistaakseen valtakuntansa rajaa Venäjää vastaan Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli julistanut v. 1542 avoimella kirjeellään kaikki asumattomat erämaat kuninkaalle ja kruunulle kuuluviksi. Erämaiden asuttamisessa suotiin etuoikeus sille, jotka omistivat eräsijat, mutta mikäli he eivät halunneet käyttää mahdollisuuttaan, saivat savolaiset asettua heidän sijalleen. (Lähde: Reino Kallio, Asutus ja väestö, Kyyjärven kirja, toimittanut Jarmo Koponen, kustantanut Kyyjärven kunta 1990)

Tuohon aikaan vesi oli järvissä ja joissa huomattavasti korkeammalla kuin nykyisin, joten vesistöjä pitkin oli helpompi soudella kuin nyt. Kustaa Vaasan kirje pani savolaiset liikkeelle länttä kohti. Kun muuttajat olivat päässeet Saarijärvelle, he jatkoivat siitä kohti Saarijärven reitin latvaosia. Kun oltiin päästy Karstulan Pääjärvelle jatkettiin jokea pitkin eteenpäin. Matkalla vastavirtaan oli yksi vuolaampi koski, mille myöhemmin annettiin nimi  Kimingin Laikanjoen Pitkäkoski. Kun Paavo Pölkki ohitti kosken v. 1559, niin 280 v. myöhemmin kosken ääreen rakennettiin rautaruukki, joka takoi harkko- ja takkirautaa järvimalmista vuosien 1844-1897 välillä. Koskea oli alettu nimittää Ruukinkoskeksi. Kun Kyyjärveltä startannut yöttömän yön soutu- ja melontakilpailu 1982 suuntasi kulkuaan Pääjärveä kohti, oli Ruukinkoski pahin koski Kyyjärven ja  Pääjärven välissä.  Rannalta katsottuna se näytti villiltä ja hurjalta, mutta kokemuksen kautta voin sanoa, että se oli helppo laskea tavallisella soutuveneellä. V. 1559 Paavo Pölkki lähti Mikkelin seudulta ja perusti uudistalon Kyyjärven itärannalle. Matti Noponen, joka oli lähtenyt Juvan Nopolasta, asettui Kyyjärven  länsirannalle v. 1571. Lauri Möttönen alkoi viljellä Oikarin taloa  v. 1628. Hänen sukujuurensa lienee Karjalassa. Tapani Hokkanen soutaa jutkisti Kyyjärvelle v. 1656. Savosta hän tuli, mutta mistä? Kangasniemellä on Hokankylä. Kyyjärven kerrotaan saaneen nimensä Kyyveden rannoilta Savon Haukivuoresta tulleilta asukkailta. Kyyvesi on 25 km Mikkelistä pohjoiseen. Tapani Hokkanen löysi Nopolan joen suun ja souti 3 kilometriä, jatkoi Forsbackan jokea ja tuli Huhtalan lammelle ja siitä Talasjärvelle ja siitä Kylmäkorven jokea Hirvijärvelle. Tästä oli 3 km Hokkalaan, hän jatkoi matkaansa jalan. Hirvijärvi on Saarijärven reitin yksi päätejärvi. Siinä ei ole puroa, mistä pääsisi eteenpäin länteen. Se on lähes vedenjakajan huipulla. Tähän asti savolaiset pääsivät vesistöjä pitkin. 3 km päässä länsilounaassa on Savonjärvi, mistä lähtee Savonjoki luoteeseen. Sitä pitkin pääsee Lappajärvelle asti. Niin kuin nimikin sanoo, näitä vesistöjä pitkin savolaiset kulkivat länteen. Venettä piti vetää 3 km maata myöten, että pääsisi jatkamaan matkaa Hirvijärvestä Savonjärveen ja siitä Savonjokeen. Savonjärvi sijaitsee 4,5 km Hokkalasta etelään. Lappajärvestä pääsee Ähtävänjokea Pietarsaareen Pohjanlahden rannalle. Nykyisin Savonjärveen, lähes ulottuu suuri Savonnevan turvetuotanto alue 900 ha, mistä alettiin ottaa turvetta kesällä 1977. Tuotanto kelpoista  maata oli 1900 ha. 2010-luvulla nostettiin viimeiset turpeet. Turvetyöt kestivät yli 30 vuotta. Savonjärvessä on keväisin vettä, kun lumet sulavat ja järvi tulvii. Siellä on mahdoton määrä lokkeja ilmassa ja ääntely on korvia vihlova. Kesän alussa tulvavesi haihtuu ja näyttäisi, että järvi olisi kuivunut kokonaan. Vettä on ehkä muutama kymmenen senttiä. Savonjoen suussa on pohjapato, mutta se näyttää olevan liian matala. Ihmettelen jos järvessä on kaloja, sillä vettä on niin vähän, että se jäätyy pohjaan asti. Rannoilla on muutama telkän pönttö. (Lähde; Reino Kallio, Vanhan Saarijärven historia ja Kyyjärven Kirja; Maritta Jokiniemi, varhaiset asutusvaiheet ja paikannimet, Kyyjärven kirja: Jyrki Tikanmäki, Savonnevan  turvetuotannossa, Kyyjärven kirja).

Vuosikymmeniä sitten, kun uitto loppui ja vettä ei enää kerätty padon taakse, alkoivat Savonjoen tulvat mennä ohi kolmessa päivässä vapuntienoissa. Sitten vesi aleni, niin että monessa paikassa veneellä liikkuminen ei onnistunut. Kun vesi oli korkealla, lähdimme Matti Nivalan kanssa tutustumaan muinaiseen savolaisten ”valtatiehen” elikkä Savonjokeen. Veimme autolla veneen eräälle Savonnevan lukuisista teistä, mistä lähti oja, joka oli puolillaan vettä, suurin piirtein Savonjärveä kohti. Ojassa pystyi kuljettamaan venettä sauvomalla. Oja meni lähellä järveä Savonjokea kohti. Ennen jokea oli korkealaitainen saostusallas, mihin jouduimme. Keinottelimme veneen altaan seinän yli jyrkkäpenkkaiseen jokeen parisataa metriä järvestä.. Joki virtasi laiskasti ja se oli perkattu hyvin. Ei ollut ylikaatuneita puita, eikä muitakaan esteitä. Maasto oli nevaperäistä. Ensin oli joenpenkassa ylhäällä puolimetriä kunttaa ja sen alla kellertävää maata joen pohjaan asti. Parin kilometrin päässä järvessä oli tammi elikkä pato, jonka taakse ajettiin paljon tukkeja ja propseja, hevospelillä useiden kilometrienkin takaa talviteitä. Tammen avulla vesi nostettiin laanille ja puupinot purettiin veteen ja uitto alkoi kohti Pietarsaarta. Puolen kilometrin päässä nähtiin oikealla peltoja, joiden päät tulivat lähelle jokea. Ne olivat Veikko Kantosen. Joki veti laiskasti venettä, kunnes tultiin koskenniskalle. Koski oli kivinen ja siinä oli niin vähän vettä, että sauvominen ei onnistunut. Venettä täytyi vetää köydellä. Se oli vaivaloista puuhaa, joen ranta oli täynnä tiheitä leppä pusikkoja. Kosket  tuntuivat jatkuvan ikuisesti  ja kun olimme Veitsalammin kankaalla oli joen rannalla pari huvimökkiä. Viimein tulimme Kyyjärvi-Vaasa valtatielle kuudelletoista. Veneen kuljetus narunpäässä leppäryteikössä oli vienyt niin paljon aikaa, että lopetimme tällä kertaa tähän. Savonjoen alkupää oli helppo, mutta kosket olivat hankalat veden vähyyden takia. Silloin kun savolaiset matkasivat joella, veden pinta oli paljon korkeammalla kuin nykyisin. Kävin myöhemmin katsomassa  edellä kerrottua tammea elikkä patoa. Menin Kantosen peltoa jokivarteen ja aloin kulkea vastavirtaan. Joen penkka oli tiheää leppäryteikköä, joten jouduin kiertää kauempaa. Tammi näytti kummitusrakennukselta. Sivuseinät ja keskiseinät olivat pystyssä ja ylälaidassa olevat vaakasuorat hirret olivat paikallaan. Padonsulkia lankut olivat tammen vieressä lahoavana kasana. Tammen molemmilla puolilla olivat kivillä vahvistetut muutaman kymmenen metriä pitkät ja alle metrin korkeat penkereet, jotka toimivat patoaltaan etuseininä, että vesi voitiin nostaa tarpeeksi korkealle. Vaakasuorat ylähirret näyttivät lahonneilta, mutta niiden päälle oli tehty vaakasuorat, uudesta lankusta naulatut portaat, joita pitkin olisi päässyt joen yli. Viritys näytti niin heppoiselta, etten kokeillut niitä. Vähän matkaa tammesta alavirtaan toiselle puolelle jokea oli tehty uusi huvimökki.

Seuraavana vapun tienoona lähdimme Hannu Parkkosen kanssa  jatkamaan Savonjoen laskemista. Siitä mihin Matin kanssa olimme edellisenä vuonna lopettaneet, eli valtatieltä 16. Käytössämme oli itse tehty, lasikuituinen, normaalin veneen mallinen vene, jonka pituus oli 270 cm ja leveys noin metrin, paino 40 kg. Näin pieniä suippoperäisiä veneitä ei löytynyt kaupoista, vaan pienet veneet olivat tasaperäisiä, leveitä paatteja. Tätä omaa venettä oli helppo liikutella pienen painonsa vuoksi. Yksi mies pystyi nostamaan sen auton katolle. Virta tuntui voimakkaampana, kuin yläjuoksulla. Lämpötila oli 30 astetta lämpösen puolella. Alitimme vanhan valtatien sillan ja tulimme entiselle , isolle uittopuu laanille, mikä oli tehty katerpillarilla altaan muotoiseksi. Muutama satametriä alempana oli uusi tammi, millä vesi nostettiin laanille. Oli siirrytty hevoskuljetuksesta auto- ja traktorikuljetukseen. Vanhan tammen laanille ei ollut tietä, koska puukuljetus tehtiin talviteitä pitkin hevosella. Uusi laani oli muutaman kymmenen metrin päässä valtatiestä. Vesi nostettiin altaaseen ja propsipinot yritettiin hajottaa veteen katerpillarilla, mutta ne jäivät kellumaan kokonaisina ja jouduttiin turvautumaan lihastyöhön. Viimeiset uitot suoritettiin Savonjoella 1960-luvulla. Hokkasia oli niissä mukana, kuten vedenjakajan toisella puolellakin, kun uitettiin puita Huhtalan järvestä ja Forsbackan joelta Kyyjärveen. Olin polvilla etutuhdolla naama menosuuntaan ja tarkkailin  mahdollisia esteitä reitillämme. Hannu piti perää. Leevi Pohjoismäki huusi talonsa portailta, että antakaa mennä vaan, joki on perkattu! Vauhti tuntui kiihtyvän. Ohitimme tammen, mikä oli musta ja yhtä kummitusmainen rakennelma kuin yläjuoksun tammikin. Etenimme noin kilometrin. Tässä virta ei ollut kovin voimakas. Edessäpäin näkyi Raimo Mäen yksinäinen mökki. Vähänmatkan päässä näkyi 25 cm paksuinen koivunranka kaatuneena joen yli. Se oli metrin korkeudella joen pinnasta. Kun veneen etupää työntyi rangan ali, otimme siihen kiinni käsillämme. Siitä seurasi, että vene liukui pois altamme ja roikuimme rangasta leukaamme asti hyytävän kylmässä vedessä. Meidän olisi pitänyt lyödä maata veneessä, niin olisimme alittaneet esteen. Veneen keulaan oli sidottu 5 metrinen köysi ja se oli pudonnut veteen ja ui veneen perässä. Juuri ja juuri sain siitä kiinni ja vene ei päässyt karkaamaan. Tyhjensimme saappaat. Keulapenkin alla oli kirves ja saha, millä katkaisin rangan. Matka jatkui pitkästi ilman kommelluksia. Sitten näimme edessä rautapaaluisen korkean suurjännitelinjan, joka toi sähköä pohjolasta Kotakankaan muuntoasemalle. Virtaus voimistui. Sähkölinjan alle oli tehty neljästä kyllästetystä tukista silta joen yli. Näytti siltä, että se oli tehty moottorikelkkaa varten, niin jämerä se oli. Otimme pajupensaista kiinni ja pääsimme rannalle. Rivakkana miehenä Hannu alkoi yksin viedä 40 kg venettä portaan yli. Kun hän nosti keulan portaalle, niin perä painui alemmaksi ja siihen alkoi tulla vettä. Vene nousi pystyyn ja kellahti ylösalaisin ja ui portaan ali. Tässä virta alkoi voimistua vieden venettä kiihtyvällä nopeudella perä edellä. Aikaisemmin mainittu köysi kulki veneen takana. Alkoi kilpajuoksu joen kanssa, niin että pusikko rytisi. Viime hetkellä Hannu sai kiinni köydestä ja vene oli taas hallinnassamme. Joki mutkitteli ja virta voimistui yhä. Mutkien taakse ei nähnyt, oliko siellä esteitä. Siinä vauhdissa ei olisi ehtinyt tehdä mitään, vaan kolari olisi ollut väistämätön. Kiidettiin veneellä jyrkkää alamäkeä. Oikean kuvan joen korkeuserosta ja alamäen jyrkkyydestä sai, jos ajoi maantietä Kotakankaan muuntoasemalle kulkevien korkeajännitelinjojen kohdalta Pitkäsen kaupalle. Mutkittelevasta alamäestä päästiin kuitenkin läpi ja virran imu heikkeni. Aloimme tulla asutetulle seudulle. Olin ollut kokoajan polvillani veneen kokassa naama menosuuntaan päin. Tulimme paikkaan missä oli joessa puolimetriä korkea äkkijyrkkä porras alaspäin ja sen alla vesi pyöri ympyrää. Siitä ei ollut haittaa veneellemme. Erään talon läheisyydessä oli pyöreä lammikko, jonka läpi joki kulki. Saavuttuamme siihen Hannu sanoi, että nyt äkkiä rantaan. Ihmettelin miksi? Hannu sanoi, että katsoppa taakse. Vene oli puolillaan vettä, mitä siihen oli pärskynyt koskenlaskun tiimellyksessä, Kaadoimme rannalla veden pois. Tulimme lähelle ”karjalaistien” ja Karstaperäntien risteystä, missä oli tulva pellolla ja lopetimme veneretken siihen. Nyt vasta huomasimme, että vaatteemme olivat läpimärät ja lämpötila oli vain + 3 astetta. Venematka oli niin jännittävä, ettemme olleet kiinnittäneet huomiota märkyyteen ja kylmyyteen. Vuotta myöhemmin teimme Mauno Uusimäen kanssa saman matkan hänen pitkällä, leveällä ja painavalla veneellään korkean veden aikana. Painonsa vuoksi vene kulki vakaasti ja joella ei ollut kaatuneita puita tai muita esteitä. Näillä matkoilla ei tarvinnut soutaa aironvetoakaan. Olin kulkenut tätä savolaisten veneilemää vesiväylää Matin kanssa Savonjärveltä valtatielle 16:ta n. 5 km ja Hannun kanssa valtatieta Karstaperäntielle n. 7 km.

Kun hämäläiset eivät halunneet asuttaa pohjoisen Keski-Suomen eränautinta-alueitaan pysyvästi, sallittiin savolaisten asuttaa ne pysyvästi. Savossa olivat kaskimaat huvenneet, mikä aiheutti työnnön länteen, koskemattomiin metsiin. Lappalaisia oli v. 1550 Kyyjärven pohjoispuolella, mutta heidän elinkeinonsa, metsästys ja kalastus, vaativat kiertelevää elämää. Tuskinpa heiltä oli kysyttykään, olisiko heillä ollut halua jäädä asumaan paikalleen hämäläisten erämetsiin. Niinpä pohjoisen Keski-Suomen kantaväestö onkin savolaista, mikä tulee esiin Kyyjärven murteessa vieläkin hyvin ohuena, kirjakielen ja muiden murteiden laimentamana. Savolaisia pyrki yhä lännemmäksi. Yksi venereitti oli Nopolan joelta  Forsbackan joelle, mistä Huhtalanlammelle, siitä Talasjärvelle, mistä Keskiselle, mistä Hirvijärvelle. Tähän asti pääsi veneellä vastavirtaan. Nyt piti vetää vene, 3 km vedenjakajan yli maatapitkin Savonjärveen ja Savonjokeen ja siitä myötävirtaan Lappajärveen saakka. Jotkut jatkoivat Ähtävän jokea Pohjanlahden rannalle. Sitten  savolaisia siirtyi Ruotsin Värmlantiin. Kun Ruotsi meni Amerikkaan perustamaan uuden Ruotsin siirtokuntaa Delaware joen alkupäähän v. 1638, lähti Värmlannin  suomalaismetsistä savolaisia mukaan. Savolaiset valtasivat myös Etelä-Pohjanmaan Järviseudun eli Soinin, Alajärven, Lappajärven ja Vimpelin, josta oli vähällä tulla ruotsinkielinen. Järviseudulla on oma murteensa Etelä-Pohjanmaan murteesta poiketen. Savon murre on pehmentänyt ruman ja karkean, ärrän päälle puhutun Etelä-Pohjanmaan murteen. Muista Kyyjärven kylistä poiketen pitäjän läntisimmässä kylässä, Hokkalassa, puhutaan Järviseudun murretta. Kyyjärveltä Hirvijärvelle ja Savojärveen ja Savonjokeen kulkeva vesireitti on ollut merkittävässä asemassa, kun savolaiset laajensivat elintilaansa länteen.

 

”Yöttömän yön soutu” soudettiin ensimmäisen kerran v. 1982 ja se järjestettiin toistakymmentä kertaa juhannuksena Kyyjärvi – Karstula – Pylkönmäki - Saarijärvi reitillä . Siinä oli eripituisia soutu- ja melontamatkoja 23km:ta – 75 km asti. Siinä kilpailivat erilaiset ihmisvoimalla kulkevat vesikulkuneuvot. Mukana oli Suomen parhaita  soutajia ja melojia sekä julkkiksia, kuten ministereitä ym. Ajattelimme, että kuului yleissivistykseen osallistua soutuun täällä, länteen matkaavien muinaissavolaisten valtaväylällä, tosin vastaiseen suuntaan, alavirtaan. Nostimme Mauno Uusimäen pitkän, leveän ja painavan lasikuituveneen peräkärryyn ja lähdimme ajamaan Hokkalasta Kyyjärven leirintäalueelle Kalliorantaan. Siellä olikin väkeä mustanaan. Tarkoituksemme oli osallistua 23 km soutuun Kalliorannasta Karstulan leirialueelle. Kyyjärveltä soudettaisiin Oikarin jokea Kimingin järvelle ja siitä Kimingin joelle, missä laskettaisiin seuraavat kosket. Ylätammen- Ruukin-, Tuomi-, Saari-, Miekka-, ja Polvikosket. Olimme kuulleet Ruukinkoskesta juttuja, miten vaarallinen ja hankala se on laskettavaksi, siksi olimme käyneet muutama päivä aikaisemmin kokeilemassa laskua. Koski näytti äkkinäisen silmissä todella vaaralliselta ja voimakkaalta. Vesimassat vyöryivät entisen Ruukin padon yli. Pato oli räjäytetty matalammaksi, mutta keskelle oli jäänyt korkeampi kohta, joka saattaisi heittää veneen nurin. Lähdimme ensimmäiseen koelaskuun. Virta otti veneen ohjaukseensa ja vauhti kiihtyi. Oli huikaiseva tunne, kun vene ei totellut ohjaavaa melaa. Ei voinut vaikuttaa itse mitenkään tilanteeseen, vaan oli pakko tyytyä tilanteeseen kävi miten tahansa. Poiskaan ei ollut mahdollisuutta hypätä. Vene ei kaatunut patoa ylittäessään, vaan ui sulavasti sen yli. Teimme vielä toisenkin laskun. Yöttömän yön soutajat, olivat monen kirjavaa joukkoa. Oli ensikertalaisia ja kokeneita, oli nuorta ja vanhaa, treenattuja ja harjoittelematonta. Veneitä oli kajakkeja, intiaani kanootteja, kevyitä ja kapeita kilpaveneitä, monen näköisiä soutuveneitä. Meillä Maunon kanssa näytti olevan joukon painavin vene. Lähtölaukauksen jälkeen lähdettiin kiertämään Tervaniemeä. Aallokko oli kova. Se heitteli kajakkeja sinne ja tänne. Raittiussihteeri Vesa Vuorinen meloi edessämme kajakillaan. Matka ei näyttänyt sujuvan ollenkaan korkeassa aallokossa, ohitimme hänet. Sitten emme muita ohittaneetkaan. Raskas pitkä veneemme halkoi oivallisesti aaltoja. Mauno souti rivakasti ja minä autoin melalla minkä kerkesin. Vene oli hyvin raskassoutuinen ja muut pakenivat edessämme. Oikarin jokea edeltävässä kaislikossa raittiussihteeri ohitti meidät. Kun ei ollut aallokkoa kajakki kulki kepeästi. Takanamme oli enää pankinjohtaja ja kirkkoherra, jotka ottivat kisan rennosti. Sinisentien sillalla oli väkeä katselemassa. Auton kulkiessa sillan yli kuului sillan alla kova jytinä, kun ääni kimposi tukiseinästä toiseen. Kimingin nuorisoseuran rannassa piti olla mehupiste kilpailijoille, mutta olimme keskittyneet niin soutuun, ettemme huomanneet sitä, kun soudimme siitä läpi. Sitten kun oli soudettu 16 km, tultiin Ruukin koskelle. Kun oli 2 harjoitusta alla, voi ottaa koskenlaskun pelkäämättä epäonnistumista, rauhallisesti. Lasku onnistui hyvin, mutta sen jälkeen vene ui joen laitaan kivisen pohjan päälle. Täytyi astua veteen ja työntää vene pois pohjakivien päältä. Mauno alkoi taas soutaa voimiensa takaa. Sanoin, että turha rehkiä, emme saa ketään kiinni, eikä viimeinen vene saa meitä kiinni, mutta Mauno ei hellittänyt. Sitten airo katkesi. Vara-airona oli minun pikkuveneen airot, jotka olivat lyhyemmät kuin katkennut airo. Hankaimen tapit olivat ohuemmat ja ne lipsahtelivat tuon tuostakin pois hankaimen reiästä. Ruukin kosken jälkeiset kosket olivat vaatimattomia. Karstula – Soini maantiesillalla oli vielä katsojia, vaikka meitä oli vain 2 venettä tulossa. Kimingin joensuussa Pääjärvessä oli tiheä kaislikko, jossa oli vain veneen levyinen uoma. Kaislikko oli tiheä, etteivät airot menneet sen läpi veteen ja täytyi yrittää melalla saada vene liikkumaan. Viimein selvisimme kaislikosta ja havaitsimme, että järvellä oli korkea aallokko ja vastatuuli. Kun oli aallon harjalla liian lyhyet airot eivät ulottuneet kunnolla veteen ja lipsahtelivat yhtenään pois hankaimista. Tuskastuttavan ja ärsyttävän soudun jälkeen, joka tuntui, ettei loppuisi ikinä. Pääsimme kumminkin maaliin leirintäalueelle 23 kilometrin soudun jälkeen juhannusyönä. Pentti Sillanpää ja Olavi Vallivaara olivat vielä järvellä tulossa. Kyyjärveläiset olivat innostuneet soutu-urheilusta, niin että hankkivat kilpasoutuveneitä ja järjestivät soutukilpailuja.

 

Vielä kerran lähdin tälle länteen matkaavien, muinaisten savolaisten vesikulkuväylälle. Karstulan kunta ja vapaaehtoiset toimitsijat järjestivät vuosittain kesäkuun ensimmäisenä lauantaina soutu- ja melontakilpailun, Karstulan kanoottirallin, minkä lähtö oli klo 12.00 Kimingin nuorisoseuran rannasta. Maali oli lähellä Pääjärveä Karstula – Soinintien Kiminginjoen sillalla. Päätimme karstulalaisen Juhani Purasen kanssa osallistua, hänen tervatulla puuveneellään, kisaan. Kävimme harjoittelemassa Ruukinkoskella. Ralliin osallistui yhden- ja kahdenhengen kajakkeja, kilpa- ja soutuveneitä, intiaani kanootti  ja Juhanin tervattu puuvene. Kilpailun lähtö oli melkoinen hässäkkä. Airot kolisivat yhteen. Yksi parempien soutajien kahden hengen kajakki kaatui, mutta kukaan ei piitannut siitä ja oli ihme, etteivät vedessä kaulaa myöten olevat saaneet aironlavasta päähänsä. Miehet tyhjensivät äkkiä kajakkinsa vedestä ja kohta he menivät meidän ohi. Nyt meikäläinen oli konkari Ruukinkosken laskuissa. Koskenlasku onnistui, mutta kuten aikaisemminkin, laskun jälkeen vene ajautui joen kivikkoisemman rannan puolelle ja piti mennä veteen työntämään se pois kivien päältä. Muut kosket olivat mitättömiä, sillä vettä oli vähän joessa. Olimme Jupuran (= Juhani Puranen) kanssa viimeisenä. Aloimme kuitenkin saavuttaa intiaani kanootissa melovaa keski-ikäistä pariskuntaa. Sitten oli keskellä jokea korkeampaa kivikkoa, joka piti kiertää jommalta kummalta puolelta. Valitsimme toisen puolen kun intiaani kanoottilaiset. Valitsimme tietysti väärin ja takerruimme pohjasta kiinni kiviin. Ei auttanut muuta kuin peruuttaa. Intiaanikanootti karkasi ja tulimme viimeisenä maaliin. Kaikki kilpailijat palkittiin Kimingin Nuorisoseuran talolla. Jupura sai Ringan (Ropo) ja Tuijan ( Helander) laulaman levyn ja minä Kauko-Idässä tehdyn, kömpelön, pienen puulaivan, jota ympäröivät rimasta tehdyt kehykset.

 

Hannes Keskitalo

Jaa sosiaalisessa mediassa

Aihealueen yhteistyöyritykset