Leivän, jota Hokkalan hevoset ja ihmiset mieluusti söivät, leipomiseen tarvittiin jauhoja, minkä raaka-aineena olivat ruokaviljojen jyvät. Yleisimmät viljalajit, Kyyjärven asutuksen alusta lähtien, olivat ruis ja ohra, jonka arvellaan olleen alkuaikoina yleisempi. Myöhemmin alettiin viljelemään kauraa, jota 1800-luvun alussa oli viljasadosta vain 1,6 % Vuosina 1861-1865 kauran osuus oli noussut jo 22 prosenttiin. Vehnän viljelyä Kyyjärvellä ei 1700-1800-luvulla juurikaan ollut. (Lähde: Kyyjärven kirja, Reino Kallio).
Vanhin konsti viljan jauhamiseen olivat käsikivet, joita Kyyjärvellä käytettiin vähäisessä määrin vielä 1900-luvun alkupuolella. Uudispuurojyvien ja maltaiden jauhamiseen. Kimingillä kotitarvemylly toiminnassa jo vuonna 1627. Kyyjärvellä oli ratasmylly v. 1761. Hokkalan talolla oli v. 1787 verollepantu mylly 6 km päässä Talasjärven ja Huhtalanlammen välisessä Myllykoskessa. Muita Kyyjärvellä v. 1787 verollepantuja myllyjä olivat Pölkki, Isonopola, Vähänopola, Ojala-Otramäki ja Kotkaniemi. Forcbackan koskeen Matti Örni perusti myllyn 1800-luvun puolivälin jälkeen, mikä jauhoi vuosisadan vaihteeseen saakka. Tähän oli Hokkalasta matkaa vain 8 km, joten myllyreissu sujui suomenhevosella kepeästi. Sahapakan koskeen Elias Sahamäki rakennutti vesiratasmyllyn, jonka toiminta loppui 1949, kun koski perattiin (Lähteinä mm: Kyyjärven kirja, Pirjo Vuorenpää. Reino Kallio, Vanhan Saarijärven historia).
Muita kuin edellämainittuja vesimyllyjä oli monia Kyyjärven puroissa. Useimmat niistä jauhoivat muutaman talon kotitarpeiksi. Suolo Tammisen mukaan niitä oli Kumpulassa ja Saunakylällä mm. Mustalammen purossa 2 myllyä. Kelkkapurossa Juoksuahon mylly, Kirvespurossa Kirveskankaan mylly, Myllypurossa Vähämäen mylly, Sorsamäen purossa Sorsamäen mylly. Peuraperällä oli Konsta Tikkasen Myllyahossa vesimylly, Lehtisaaren mylly, Saukkopuron mylly ja Huumarkankaan mylly (Lähde: Kyyjärven kirja, Pirjo Vuorenpää).
Tuulimyllyt ottivat vallan 1800-luvun loppupuolella.. Kyyjärvellä oli tuulimyllyjä mm. Saunamäen mylly, Lehmiahon mylly, Kariahon mylly, Koskipään mylly, Ohramäen mylly, Raasun mylly, Rikkisen mylly, Juoksuahon mylly, Karhilan mylly ja Meriläisen mylly ( Lähde: Kyyjärven kirja, Pirjo Vuorenpää). Tuulimyllyt näyttävät sijainneen etupäässä Kyyjärven itäpuolella.
Luonnonvoimien sijasta otettiin ihmisen keksimä höyrykone voimanlähteeksi v. 1907 Kyyjärven Mylly-yhtiössä, jonka perustivat Johannes Mäntynen, Oskari Pölkki, Vihtori Lautakangas ja Mooses Mäntynen. Jauhomyllyn lisäksi sen yhteydessä oli saha ja pärehöylä. Yhtiön ilmoitettiin valmistavan kaikenlaatuisia jauhoja ja ryyniä, kaikenlaisia lankkuja, lautoja, piiruja, ripoja, sekä muuta sahattua ja höylättyä tavaraa, kattoparruja ja päreitä. Ripoja tarkoittaa rimoja. Mylly lopetti toimintanas 1960-luvun alussa. Kyyjärven myllyn ja sahan käyttövoiman historia oli erikoinen. 1930-luvulla laitos toimi 50 hevosvoiman höyrykoneella, mikä oli surullisen kuuluisan Kurulaivan höyrymoottori. Kuru-laivahan oli lähtenyt Tampereen satamasta kovassa myrskyssä ja vähänmatkaa seilattuaan kaatui aiheuttaen hukkuneiden ihmishenkien määrässä maamme suurimman sisävesionnettomuuden. 1940-luvun lopulla laitoksen pyörittäjänä käytettiin diesel moottoria, joka oli peräisin Hitlerin armeijalta Lappiin jääneestä hyökkäysvaunusta. Vuonna 1952 otettiin sähkö voimanlähteeksi. (Lähde: Kyyjärven kirja, Pirjo Vuorenpää).
Noin 8 km Hokkalasta länteen, Kyyjärvi-Vaasantietä, Alajärven Kuoleman kylässä oli aikoinaan jauhomylly, mistä jotkut hokkaset kävivät suomenhevosillaan jauhattamassa viljoista jauhoja. Kerra myllylle tehtiin remonttia, jonka johdosta se oli poissa toiminnasta. Kun mylly oli taas toimintakunnossa, oli Ilkka-lehdessä ilmoitus: Kuoleman mylly jauhaa taas. Viikonpäästä oli uusi ilmoitus: Kuoleman mylly jauhaa yötäpäivää.
Mistä sitten johtui tämä, joidenkin selkäpiitä karmiva, kylän nimi Kuolema? Taru kertoo, että suurina nälkävuosina, nälkäkuoleman partaalla olevat, ihmiset hoipertelivat itään päin Vaasa-Kyyjärvi maantietä. Alajärven kirkonkylän ohitettuaan he saapuivat Hoiskoon. Hyinen halla oli vienyt vaeltajien leipäviljan kokonaan, mistä seurasi nälänhätä. Seuraavalle kylälle oli käynyt yhtä kammottavasti, niin että sieltä ei ollut antaa pettuleivän murentakaan anoville ihmisille. Niinpä kylää alettiinkin kutsua Halla-ahoksi. Täältä Hallasesta on kotoisin nykyinen eduskunnnan puhemies Jussi Halla-ahon isä. Nälkään nääntymässä olevien epävarma askellus saavutti 4-kilometrisen maantiensuoran, minkä nimi oli pitkäaukea ja minkä kamaraan aikojen saatossa olivat tuhannes suomenhevoset jättäneet kavionjälkensä. Tämän jälkeen tuli Iiruun kylä, josta vähänmatkaa Kyyjärven suuntaan oli jyrkästi laaksoon laskeva mäki ja kun nälkä oli kulkioilla tuskallisen kova niin se sai nimekseen Nälkämäki. Jyrkästi rinnettä laskeuduttiin laaksoon, missä monien elimistö lakkasi toimimasta maallisen tuskan kadotessa. Kylän nimeksi tuli Kuolema. Jotkut ihmiset jaksoivat laahustaa eteenpäin vielä. Kuoleman laaksosta Möksyyn päin parin kilometrin päästä kääntyi sivutie etelään Soinia kohti. Jotkut nälkäkuoleman partaalla hoippuivat ihmisparat kestivät kulkea vielä jokusen kilometrin Taivasmäkeen saakka. Loppu tuli kuitenkin rinnettä noustessa, mistä hengen matka jatkui suoraa ylös avaruuden korkeuksiin, tuonpuoleisiin. Takavuosina kylätoimikunta järjesti useampana kesänä Kuoleman kylässä suuren suosion saaneen Kuoleman hölkän.
Ihmisen kannalta katsottuna suomenhevosen myllyreissut olivat tärkeimmästä päästä, sillä jos ei ollut jauhoja ei ollut leipääkään. Hokkalasta Karstulan kirkolle oli matkaa 40 km eli 2 km vaille maratonin. Suomenhevoselta edestakainen matka taittui parhaassa tapauksessa kahdessa vuorokaudessa, kun levättiin yö Karstulassa. Pelkälle myllymatkalle ei sinne lähdetty, mutta jos oli joku muu pakottava tarve käydä siellä, asetettiin jyväsäkit kärryille tai rekeen ja jauhettiin ne Karstulan myllyssä ja tuotiin tullessa jauhosäkki Hokkalaan. Näin oli suomenhevonen kävellyt parissa päivässä melkeinpä 2 maratonia. Hokkalasta Kimingin ruukin myllylle oli rapiat 20 km. Hyväkuntoinen suomenhevonen kävi siellä vuorokaudessa matkaa kertyessä maratonin verran. Myllyreissulla Hokkalasta Sahapakan myllylle ja takaisin tuli kävelyä 30 km ja samoin 30 km Kyyjärven Höyrymyllyllä käynnistä. Tämä oli siedettävä taivallus suomenhevoselle. Forsbackan myllylle, samoin kuin Kuoleman myllylle, oli molemmille matkaaa 8 km. Myllymatka 16 km oli suomenhevoselle pikamatka. Viimeiset myllyreissut tehtiin Hokkalan suomenhevosilla 1960-luvun alussa.
Kun Hokkalassa työskenneltiin suomenhevosten kanssa aina sattui ja tapahtui kommelluksia, vahinkoja ja tapahtumiakin. Seuraavassa kerrotaan tapauksista vaarini Kalle Parkkosen hevoset näyttelivät pääroolia.
Serkkuni Mirjami (Mirkku) Iiruu (os. Kriivarinmäki) kertoi kohdalleen sattuneesta täpärästä ja vauhdikkaasta tapahtumasta: Olin lapsena kova hevosmies ja halusin ajaa heinäpellolla haravakonetta, mitä jotkut nimittivät hevosharavaksi ja matalaa heinärekeä. Kerran tulimme puoliselle vaarini, Elma-tätini ja serkkuni Hanneksen kanssa. Ukonilma oli nousemassa päälle ja Elma sanoi minulle, että laita hevonen kiinni kaivon viereen ja teinkin niin. Ollessamme jo sisällä Elma huomasi takkalasista, että hevonen seisoi takajaloillaan kaivonkannella, koska suitset olivat kiristyneet, sillä en ollut ymmärtänyt irrottaa niitä siloista. Elma syöksyi ottamaan kaivonkannella olevan kirveen ja onnistui lyömään suitset poikki ja hevonen ponkasi maahan. Laudasta tehty kaivonkansi kesti hevosen painon ja tapahtumasta päästiin pelkällä säikähdyksellä. Tässä tapauksessa päänäyttelijänä oli vaarini viimeiseksi jäänyt nuorehko, vaaleanruskea suomenhevonen.
Vaarilla oli ollut 1920-luvulta lähtien samanaikaisesti, sotaan asti, kaksikin hevosta. Mirkku ja minä synnyimme 1940-luvun jälkipuoliskolla, joten käsityskykymme riitti vasta 1950-luvun alkupuoliskolla oivaltamaan, että vaari omisti ison elukan, jota kutsuttiin hevoseksi. Näin ollen kokemuspiiriimme jäi vain kaksi hänen suomenhevostaan. Hän oli hankkinut ennnen sotia pienikokoisen, mutta vantteran, mustan suomenhevosen, jota alettiin kutsua Mustaksi. Olimme Mirkun kanssa niin nuoria kersoja, ettei tullut kuuloonkaan, että olisimme ajaneet Mustalla. Vaarin seuraava suomenhevonen oli Huosianmaan Nivalan talosta ostettu vaaleanruskea, isompi kuin Musta ja melko nuori. Sillä ajettiin talvella hyvin vähän, mistä johtuen se oli liian virkku, kun pääsi tallista tanhualle. Kesällä se oki verkkainen laiska. Kovimmat työt olivat niittokoneen- ja haravakoneen- ja heinäreen veto. Luonteeltaan se oli äksy ja arvaamaton, kun taas Musta oli ollut säyseä ja tottelevainen. Kerrankin, kun menimme talvella Mirkun kanssa hakemaan heiniä alangon ladosta, hevonen vaistosi, että suitsissa oli äkkinäinen kuski. Näin ollen, kun ohjasin ladon edessä hevosta käännökseen, se yritti tehdä sen niin jyrkästi, että reen aisat olisivat katkenneet, muttei onnistunut aikeessaan sillä kertaa. Tällä reissulla, kun kiinnitin suitsia ladonnurkkaan, se äkkiarvaamatta puraisi minua olkapäästä. Toppatakki kuitenkin vaimensi näykkäyksen.
Kerran nuorempana, kun vaari ajoi niittokonetta, suomenhevonen pillastui yhtä äkkiä ilman näkyvää syytä ja lähti laukkaamaan kohti syvää veto-ojaa. Leikkuuterät säksättivät kiivaasti, joten sille puolelle ei kärsinyt hypätä. Kuitenkin, kun vaari oli ponnistamassa hyppyä toiselle puolelle, hevonen teki paniikkijarrutuksen ojanpenkalla. Pillastumisen syy saattoi olla, että iiliäinen oli takertunut hevon hännänalle.
Vaari oli nuorempana pudonnut metsässä suommenhevosen rekikuorman päältä terävään kannontökkiin, sillä seurauksella, että hänen kylkiluunsa katkesi. Hoitokeinona oli, että köytettiin tiukka kapalo kylkiluiden päälle ja oli maattava kuukausikaupalla, ennenkuin luutuminen vahvistui tarpeekksi kestäväksi. Hengittäessä pisti ja jos yritti polttaa kessua piipussa, niin vihlominen oli sietämätöntä. Vaari ratkaisi asian sillä tavalla, että piteli tulitikun palaa huulipielessään. Tätä tikunpalan imemistä hän harjoitti loppuelämänsä, eikä tupakoinut enää koskaan.
Vaaarilla oli tapana paikallisen käytännön mukaan, tuoda metsästä parireen pankoilla muutamia tuoreita, paksuja koivunrankoja ja sytykkeeksi kuiva, pihkainen , katalalatvaisen männynranka. Tuorekkin koivunhalko paloi takassa kihisten, kun sen sai kuivalla puulla syttymään. Vaikka vaaria oli kielletty lähtemästä suomenhevosellaan ranganhakuun metsästä, ollessaan jo kahdeksannella kymmenellään, hän ei ottanut sitä kuuloonkaan. Sitten hän yllättäen lopetti metsässäkäynnin. Viimeiseltä reissulta palatessaan, hän ei kertonut, että jotain poikkeuksellista olisi sattunut. Viikkojen kuluttua hän tunnusti, että hän oli hevosen nykäistäessä, kaatunut etureen pankalta nokalleen jalasten väliin ja suomenhevonen oli vetänyt parireet hännen päältään.
Jotta tavaransiirto suomenhevosella onnistui, tarvittiin kuljetusvälineitä. Tiettömällä taipaleella käytettiin purilaita, jotka lähtivät suomenhevosen kupeilta, ollen 2 aisaa, joiden takapäät harrasivat maata ja niiden päällä oli lava, johon kuorma kiinnitettiin. Hevosen selkään kiinnitettiin kantosatula ja kupeille pantiin riippumaan tavarankuljetus pussit. Sitten kun olivat syntyneet epätasaiset polunurat, niitä pystyttiin ajamaan reellä sekä kesällä että talvella. Ajanmyötä syntyi rekiä eri tarkoituksiin: heinäreki ja heinähäkki, kivireki, lavareki, missä lava oli jalasten yläpuolella kaplaiden päällä, parireet, joissa takareki oli kiinnitetty eturekeen esim: ristiin menevillä ketjuilla ja rekiin voitiin kiinnittää pankat tai ronkeli, lisäksi oli kirkkoreki, kilpa-ajoreki ja Laurin vesireki.
Argeologien löytämistä kuvista nähdään, että pyörää ovat ajoneuvoissa käyttäneet Mesopotamiassa eli Kaksoivirtojen maassa, Eufrat- ja Tigrisjokien välissä, mikä on nykyistä Irakia, muinaiset sumerilaiset ainakin yli 5000 vuotta sitten. Pyörää pidetään varmasti ihmisen keksintönä, sillä luonnossa ei ole mallia, josta se olisi voitu suoraan lainata. Pyörän edeltäjä on saattanut olla taakan alla vierivä pyöreä, siirrettävä tukki. Lähteenä mm. Uusi pikkujättiläinen (1989), Risto Varteva).
Noin kaukaiselta historialliselta ajalta ja 4000 kilometrin etäisyydeltä on liihoitellut tänne Pohjolaan suomenhevosen kärrynpyörän idea. Kun polut paranivat teiksi, tulivat kärryt käyttökelpoisiksi kuljetusvälineiksi. Näiden ajopelien evoluutio kehitti niitä eri tarkoituksiin. Ensiksi tulivat puulevystä veistetyt puolattomat ja vanteettomat kärrynpyörät. Sitten kehittyivät puiset puolapyörät, joita kehysti ympyränmuotoinen, rautainen vanne. Kovapyöräisten kärryjen jälkeen tulivat kumipyöräkärryt joita ensin tehtiin henkilöaauton etu- tai taka-akselista pyörien kera, tai kuorma-auton akselista, jolloin kärrynlavan etupää oli nyökällään alaspäin. Siten alettiin tehtailla tehdä sopivan korkuisilla ja sopivan levyisillä pyörillä varustettuja hevoskärryn akseleita. Ajanmyötä kehittyivät mm. seuraavat kärryt monenlaisiin kuljetuksiin: pitkälavakärryt, kippikärryt erilaisiin tavarankuljetuksiin, ravan-, saven-, hiekan- tai sonnnanajoon. Kun kärrynlava oli pystyssä 40 asteen kulmassa, sonta oli kätevä purkaa pellolle ”pirunkouralla” vetelemällä alaspäin ja siirtämällä kärryjä useaan otteeseen, saatiin tiettyihin kohtiin pellolle sopivansuuruiset lantakökköset taikolla levitettäväksi. (Pirunkoura oli n. 30 cm leveä useilla pitkillä piikeillä ja puisella varrella varustettu, ikään kuin jättiläismäinen perunakuokka). Keisit eli kiesit olivat jopa jousitetut, kepeät matkustuskärryt ja kilpakärryt olivat tehty ravikilpailuihin. Isot, painavat kovakärrynpyörät toimivat myös voimailuvälineenä. Ne tempaistiin akselista ylös suorille käsille pään yläpuolelle ja pudotettiin seläntaitse maankamaralle. Se haisi mieheltä, joka tähän pystyi.
Kun Saksan natsiarmeija miehitti Petsamoa toisessa maailmansodassa, suomalaiset ihmettelivät heidän hevosvankkureitaan. Niissä oli pitkä lava alaspäin kapenevilla laidoilla ja neljä pyörää eli etu- ja takapyörät. Yleensä niitä veti kaksi hevosta tai muulia. Niillä ei voinut poiketa pois tieltä,. Sitä vastoin suomenhevonen pääsi kulkemaan kaksipyöräisillä kärryillään vaativassakin maastossa. Saksalaisten kahden hevosen vankkureissa ei kuitenkaan kulkenut paljoakaan suurempi kuorma, kuin yhden suomenhevosen vetämissä kärryissä, joissa oli kaksi pyörää. Nelipyörävankkurit olivat Keski- ja Itä-Euroopassa ja Venäjällä yleisimmät hevoskärryt, samoin kuin lapio, jossa on pieni pesä ja puolitoista metrinen, pyöreäpäinen varsi ilman pontta. Väitetään, että suomalaiseen, lyhytvartiseen, Fiskarsin ponnelliseen lapion on helpompi nojata, kuin ulkomaalaiseen pitkävartiseen.
Ensimmäinen viljelystekninen väline oli kaivukeppi, jolla tehtiin reikä, johon siemenet pudotettiin. Hakulla möyhennettiin maata kuohkeammaksi. Lähi-idässä alettiin peltoa muokata tehokkaammin sahraa vetämällä 6000 vuotta sitten ja Euroopassa 5000 vuotta sitten. (Lähteenä: mm. Uusi pikkujättiläinen, Veikko Kallio).
Kun viljelysmaa oli syvämuokattu kulloisenkin ajan välineillä, kuten sahroilla, puuvältillä eli kehäauralla, hankoauralla eli atralla tai tehdastekoisella, rautaisella kyntöauralla, tarvittiin karhitsemista tasoittamaan kynnöstä. Niinpä suomenhevosen työksi laitettiin karhin eli äkeen kiskominen. Kasken muokkauksessa risukarhi oli paras laite, mille eivät pärjänneet sahrat, eikä myöhemmät karhimallit. Kun Tapani Hokkanen poltti ensimmäisen kaskensa Hokkalassa ja kun ei vetojuhtaa ollut, hän veti itse risukarhia aviosiippansa Sofian keralla muokatessaan noenharmaata kaskivainiotaan. Sitten kun Tapani hankki suomenhevosen, joka oli villa- elikkä korpihevonen, hän antoi sille nimen Villi, sen Villin ulkomuodon innoittamana. Siitä lähtien risukarhin vetäminen olikin Villin rasitus. Myöhempiä karheja olivat niveläes, piikkikarhi, jousikarhi ja rullaäes. Näillä tasatun kynnöksen viimeinen silaus tehtiin jyrällä. Ennen pitkää ilmestyivät Hokkalan pelloille niitto- ja haraavakone suomenhevosen vedettäväksi. (Lähteenä: mm. Kyyjärven kirja, Petri Hämäläinen).
Mä tunnen vaaras ja vuoristovyös
ja kaskies sauhut ja uinuvat yös
ja synkkäin metsies aarniopuut ja siintävät salmes ja vuonojes suut.
(Valter Juva)
Harva enää tietää, missä sijaitsee Hokkalassa Torpan vainio. Se on Hautasaaren maatilan kohdalla, toisella puolen Lamminjärventietä, olevat pellot. Lähes tiessä kiinni, korkeimmalla kohdalla Hautasaaren mäellä, oli Viljam Kotasen eli Harjun Vilijamin pitkänomainen harmaahirsinen päärakennus, joka oli vielä pystyssä 1950-luvun lopulla. Viliamin ja Marian (os. Keskitalo) poikia olivat Johan Ilmari, kuorma-autoilija, joka asui Vimpelin Hallapurolla ja Onni Armas, joka piti majaansa Hokkalan ja Möksyn rajalla Pitkällä saarella Kyyjärven pitäjän puolella. Hän oli Metsähallituksen vakiotyömies, kuten hokkalalainen Eino Huosianmaakin. Heille olivat tuttuja Ristiharjun- ja Puukkoharjun kämpät, kuten lukuisat muutkin metsävaltion kämpät lähipitäjien kruununmetsissä. He tunsivat läpikotaisin Linkkilän sydänmaiden salskeat ikimetsät ja surkeat suot. Nykyisin, Lamminjärven pohjoisrannalta siirretty, Hokkalan kyläyhdistyksen kota seisoo Torpanvainion korkeimmalla kohtaa. Suurinpiirtein siinä, missä oli Viliamin talon tanhua. Tälläkin vainiolla ovat suomenhevoset ottaneet työaskelia useamman hevossukupolven aikan.
Hannes Keskitalo
