Muistelmia tapahtumista, joissa Tunturi Sport – 63 – mopo oli mukana ja vähän muustakin (osa 1) Hannes Keskitalon kertomana

Luonto ja ympäristö
11.09.2021
Hannes Keskitalo (Mirjami Iiruu)
Kyyjärven kunnan Hokkalan kyläyhdistys ry.
Päivi Peltokangas
Mopo

Muistelmia tapahtumista, joissa Tunturi Sport – 63 – mopo oli mukana ja vähän muustakin (osa 1) Hannes Keskitalon kertomana

Oli kevät 1960-luvun jälkipuoliskolla. Tätini Annan mies Reino Lehtomaa tuli kyläilemään Hokkalaan ja Hongon Männikköön. Hän sanoi, että nyt olisi männyntaimen istutusta Koirasalmessa. Reino oli metsäteknikko ja hän oli töissä Metsähallituksen Kivijärven piirissä. Otin tarjouksen vastaan. Moponi Tunturi Sport vuosimallia 1963 oli käynyt sellaiseksi, että siltä meinasi veto loppua ylämäessä, mutta alamäessä se kulki vaikka kuinka lujaa, sillä moottori ei jarruttanut ollenkaan.

Sunnuntain iltapäivä oli aurinkoinen, kun lähdin Hokkalasta. Sinistä tietä ei ollut. Ajoin Oikarilta Kumpulaan ja Kivijärven Saunakylän kautta, mikä oli huomattavasti lyhyempi, kuin Humpin ja Vastingin kautta Kivijärven kirkolle. Tie oli hiekkatie ja on nykyisinkin. Yhdessä isossa mäessä moposta loppui puhti ja jouduin sitä lykkäämään Tätä tietä  en ollut aikaisemmin kulkenut. Kivijärven kirkolla ajoin Annan ja Reinon luo. Reino piirsi kartan, miten Koirasalmeen mennään. Koirasalmen kämppä oli maalattu vaalealla värillä. Ulkorakennus oli ja hevoskatos. Sauna oli erillään järven rannassa. Maisema järvien välissä oli kaunis. Kämppä oli uusimpia Metsähallituksen kämppiä. Olimme viimeiset metsätyömiehet, jotka asuivat kämpässä. Tämän jälkeen se meni turistien käyttöön. Isoon- ja pieneen Koirajärveen oli istutettu arvokaloja, joita he, maksettuaan luvan pääsivät onkimaan. Täältä lähtivät vaelluspolut Perhon Salamajärvelle ja siitäkin eteenpäin.  Metsäpeurat, jotka olivat olleet luontaisia eläimiä Suomenselän jäkälämailla, oli tapettu Suomessa sukupuuttoon. Sitten oli niitä yllättäen tullut Kuhmoon Venäjän Vienan-Karjalan ikimetsistä. Monien vastoinkäymisten jälkeen niitä onnistuttiin siirtämään jokunen kappale Koirasalmeen, missä niitä pidettiin aitauksessa vuosien ajan, kunnes ne päästettiin vapaaksi. Ne lisääntyivät 1500 kappaleeseen, kunnes lukumäärä putosi 1000:teen. Susia oli ilmestynyt tokkien liepeille. Vuonna 2020 peurojen lukumäärä oli taas 1500.

Astuin sisälle kämppään. Siellä oli vuoteet kahdessa kerroksessa. Asetin vähät tavarani eräälle yläpetille. Tyyny oli melkein mustan likainen. Itselläni ei ollut tyynynpäällistä mukana, joten se sai kelvata. Peitteeksi oli harmaa viltti. Näin sunnuntai-iltana oli 4 miestä paikalla. Ilmeisesti he viihtyivät kämpällä paremmin kuin kotona. Yksi oli kalastuksen vartija Piispanen. Viikolla näin kun joku ohikulkija kävi kämpässä ja sanoi, että siellä oli Remelin tienvarteen pysäköity auto lähellä lampea, niin Piispanen otti kaapistaan revolverin ja laittoi sen takataskuunsa ja hyppäsi kevytmoottoripyörän selkään ja lähti katsomaan. Kortinpeluu oli iltaisin suosituin ajanviete. Miehet jännäsivät, sytyttääkö salama tai telaketjun kipinä, kun se osuu kiveen rutikuivassa maastossa maastopalon. Näin päästäisiin yöksi palovartioon, mikä merkitsisi lisätienestiä.

Tuloni jälkeisenä maanantaina noustiin ennen kuutta. Kämppäemäntä antoi ”elämänluukusta” ison lautasen voimakasta lihaperunakeittoa. En ollut tottunut näin tuhtiin aamupalaan, mutta lusikoin lautasen tyhjäksi. Lisäksi oli kahvia. Toisena päivänä aloin tottua varhaiseen aamiaiseen. Illalla oli yhtä tuhti päivällinen. Lihakeiton kanssa oli puuroa ja kahvia.

 

Ensimmäinen istutuspaikka oli noin 3 km päässä kämpästä. Istutettiin männyntaimia. Taimien juuri ei saanut mennä mutkalle, niin että sen kärki osoittaisi ylöspäin, vaan piti mennä suoraan alas. Mutkajuurinen taimi kasvoi vuoden verran ja sitten kuihtui. Istutus tehtiin kuokalla. Taimia säilytettiin varjoisassa kiven kolossa. Kerran sattui niin, että taimet olivat alkaneet kasvaa pituutta säilytyspaikassa ja niin tuli kiire istuttaa ne. Työnjohtajana oli Tauno Jylhä, jo vanhempi mies, joka oli syntyisin Alajärveltä ja vaimo Bertta (os. Nivala) oli kotoisin Hokkalan naapurikylästä Huosianmaasta. Bertta oli ollut monessa paikassa kämppäemäntänä: Puukkoharjun, Ristiharjun ja Kontumäen kämpillä. Tauno Jylhällä oli aina piippu hampaissa rutikuivissa istutusaukoissa. Hänelle huomautettiin tulipalon vaarasta, mutta hän ei luopunut tavastaan, mikä hänellä oli ollut vuosikymmeniä, eikä paloja ollut syttynyt. Istuttaessaan miehet olivat 2 metrin välein rivissä ja mentiin yhtäjalkaa. Vanhamies vanhuuttaan, 15-vuotias rippikoulupoika nuoruuttaan ja minä kokemattomuuttani, emme pysyneet ammatti metsurien rivissä ja Jylhä pani meidät tekemään täydennys istutusta edellisvuosien istutuksille, missä oli taimia sieltä täältä kuihtunut.. Maa oli mahdottoman kivistä, oltiinhan Kivijärvellä. Piti tehdä monta yritystä, sillä kuokka kolahti kiveen, niin että löytyi tarpeeksi multaa taimelle. Kovan työn lomassa viljeltiin myös huumoria: Kun uusi mies tuli työmaalle, annettiin hänelle vesuri ja sanottiin, että käyppäs kaatamassa leppäpuska, jossa tiedettiin olevan ampiaispesä. Tuskinpa tällaista sattui monesti, sillä siitä saattoi tulla turpiin lyönti kilpailu. Vanhat miehet yrittivät salaa panna kivenmurikoita  toistensa reppuihin ja naurua piisasi, kun Ruusuvirta onnistui panemaan kiven Jylhän reppuun, niin että tämä huomasi sen vasta kotonaan Puralankylällä.

Olin lainannut Möksyn koululla Alajärven kirjastoautosta James Joycen Dublinilaisia, mikä oli käännetty edellisenä vuonna Suomeksi ja ottanut sen kämpälle mukaan.  Nyt huomasin, että Koirasalmessa olikin kämppäkirjasto. Se oli siisti , kannellinen laatikko jossa oli muutamia kirjoja. Joku yhdistys oli hankkinut sellaisia kämpille. Huomasin että siinä oli Pentti Haanpään kirjoittama ”Korpisotaa” Olin lukenut tuolloin melko paljon Haanpään tuotantoa (nykyisin koko tutannon), mutta en Korpisotaa. Haanpää oli ilmestynyt tuntemattomuudesta, Pohjois-Pohjanmaan Piippolasta, syrjäseudulta, 20-vuotiaana, valmiina kirjailijana kypsällä esikoisteoksellaan, novellikokoelmalla ”Maantietä pitkin”. Novellejaan hän kutsui jutuiksi. Niiden aiheet ovat Pohjolan kansan, varsinkin metsätyömailla ja uitoissa kiertelevien työmiesten elämästä. Kovaa työtä tekevä, mutta tilaisuuden tullen rennosti elävä jätkä onkin Haanpään kuvausten keskeinen henkilö. (Lähde: Kauko Heikkilä, Suomalaisen kirjallisuuden historia, Otava 1956). Haanpään jätkäjutut olivatkin sopivaa  luettavaa meikäläiselle, Koirasalmen kämpän viimeiselle istutusjätkälle. Haanpäätä mainostettiin, että hän itsekin olisi tukkijätkä, mutta se ei pitänyt paikkaansa, vaan hän oli maanviljelijän poika, joka heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi 20-vuotiaana. Hän viihtyi elämänsä ajan Piippolassa. Ankara taistelu leivästä, matala koulutustaso ja vankka omalaatuisuus leimaavat Haanpään henkilöitä. Heidän elämänkohtaloita hän on tiivistellyt tarkkanäköistä silmää ja luontaista kertojan lahjakkuutta käyttäen, reheviksi, toisinaan pessimistiksi, toisinaan huumorin sävyttämiksi kuvauksiksi. Hänen sanansa elää ja ilmaisee väkevämmin kuin kenenkään itsenäisyyden ajan kertojan. (Lähde: Kauko Heikkilä, Suomalaisen kirjallisuuden historia, Otava 1956). Vuonna 1927 Haanpään ollessa 22-vuotias, häneltä julkaistiin romaani ”Kolmen Töräpään tarina” ja novellikokoelma ” Tuuli käy heidän ylitseen” 23-vuotiaana v. 1928 hän julkaisi novellikokoelman ”Kenttä ja kasarmi”, mikä aiheutti Suomen 11 vuotta vanhan tasavallan ensimmäisen kirjasodan. Haanpään huumori (Kriittisen ilkikurinen leikillisyys, sanoi kirjailija Arvo Turtiainen) aiheutti lukijakunnan kahtiajaon. Haanpää joutui ennennäkemättömän röykytyksen kohteeksi. Viralliset kirjalliset piirit hylkäsivät hänet. Tietokirjailija Matti Salmisen mukaan komeimman kirjateilauksen 1920-luvulla, teki juuri varusmiespalvelusta suorittava kirjailija Olavi Paavolainen. Haukkuessaan kirjaa hän kuitenkin tunnusti Haanpään olevan oikeassakin: ”Jokainen armeijassa palvellut voi vaikuttua siitä, että suurin osa asevelvollisista ajattelee ja tuntee palvelusaikanaan siten kuin sotamies Haanpääkin. Taiteilijalla on vapautensa, mutta huomattakoon vain suurella taitelijalla. Kenttä ja Kasarmia ei ole kirjoittanut kirjailija ja taiteilija Pentti Haanpää, vaan sotamies Haanpää Pentti, siviiliammatiltaan tukkijätkä” Haanpäällä oli puolustajiakin, mm. Uuden Suomen Iltalehden Huugo Jalkanen kiitteli teoksen realismia (=todenmukaisuutta). Suomen  Sosialidemokraatin Antero Kajanto kirjoitti, että kirja antaa tilaisuuden tutustua sotilaselämään, kun se esiintyy arkisessa, kaunistelemattomassa jokapäiväisyydessään. Liitto-lehti arvioi kirjan saavan laajan lukijapiirin . Savon Sanomissa nimimerkki H-A sanoi asiat suoraan, että väärin on kivittää totuudenpuhujaa silloinkaan, kun totuus on epämieluinen. (Lähde: Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina, Into 2013). Olavi Paavolaisen ankara kritiikki johtui osittain siitäkin, kun hän pingotti päästäkseen reserviupseeri kuluun. Tietyt yhteiskuntapiirit ärsyyntyivät siitä, kun kentässä ja kasarmissa katseltiin sotalaitosta sammakko perspektiivistä eli tavallisen sotilaan tasolta. Aikaisemmin oli näkökulma ollut ylhäältä alaspäin sotilasjohtajien näkövinkkelistä. Matti Kurjensaaren mukaan ” Suomessa on erityiset historialliset syyt aiheuttaneet, että runebergiläinen käsitys kansastamme on vallinnut tavallista sitkeämmin ja sitä on tietoisesti säilytetty, koska on katsottu sen parhaiten edistävän valtion olemassa oloa. Runebergiläinen käsitys korostaa sotilaallisia ja yleistä laatua olevia kansalaishyveitä. Runebergiläiset sotilasrunot käsittelevät pääasiallisesti tunnettujen suomen ruotsalaisten sivistys sukujen urotöitä. Varsinainen Suomen kansa esiintyy Adlercreutzien, von Döbelnien, von Konowien, von Essenien, von Fieandtien taustana”. Vuonna 1935 kirjalijoiden kustannus oli julkaisemassa Jaroslav Hasekin ” Kunnon Sotamies Svejkiä” (tästä on tehty jatkosarja televisioon myöhemmin). Erkki Vala julkaisi ”Tulenkantajassa” etukäteismaistiaisia tämän, Epäsankarin kommelluksista maansa armeijassa. Svejk katseli humoristisesti armeijan elämää tavallisen rivisotilaan näkökulmasta ylöspäin. Otteiden perusteella Vala haastettiin raastupaan. Kirja meni hyvin kaupaksi maassamme ja aikaisemmin se oli levinnyt ympäri maailmaa.

 

Vuonna 1954 Väinö Linna julkaisi kirjan ”Tuntematon sotilas”. Niin kuin tiedämme myös se tarkastelee sotaa tavallisten sotilaiden näkökulmasta. Helsingin Sanomain vaikutusvaltainen kirja-arvostelija, Toini Havu runttasi kirjan maanrakoon. Ankarimmat arvostelut ja hyökkäykset Tuntematonta sotilasta kohtaan tehtiin ylemmältä sotilastaholta, järjestyneiden reserviupseereitten ja entisten suojeluskuntalaisten taholta. Kun Edvin Laine alkoi tehdä elokuvaa Tuntematon sotilas ( jota on näytetty kymmenet vuodet itsenäisyyspäivinä), hän yritti vuokrata puolustusvoimilta sotilastarpeistoa, puolustusvoimien komentaja ” Kylmä Kalle” Heiskanen totesi, että ei anneta remelin pätkääkään. Rajavartiostolla oli samanlaisia varusteita, kuin armeijalla ja sisäministeri Urho Kaleva Kekkonen käski antaa niitä Laineelle vuokrattavaksi. Tuntemattomasta sotilaasta on tehty 3 elokuvaa eri ohjaajilta. Tämä viimeinen versio veti teattereihin lähes miljoonan katsojia. Kirjan menekki on alusta asti ollut valtava ja taitaa olla niitäkin myyty miljoonan verran. Pyynikin kesäteatterissa sitä näytettiin monet vuodet ja useat teatterit ovat tehneet Tuntemattomasta sotilaasta monen moisia esityksiä. Tuntematonta sotilasta on käytetty oppikirjana kadettikoulussa. Haanpään Kentän ja kasarmin negatiivisen kritiikin vuoksi suuret kustantamot laittoivat Haanpään julkaisut paitsioon ja eivät antaneet käyttää jakelukanaviaan. Vuosina 1931-1934 neljään vuoteen hänen kirjojaan ei julkaistu. Lehtiin hän kirjoitti runsaasti juttujaan, joista saaduilla palkkioilla hän elätti itsensä.

 

Talvisotaan (1939-1940) jo 34-vuotias Pentti Haanpää, pasifisti (=rauhapuolustaja, rauhaa rakastava), komennettiin Pelkosenniemen ja Savukosken suunnan tappeluihin, joihin osallistui etulinjan kiväärimiehiä. Rauhan tultua hän kirjoitti romaanin ”Korpisotaa”, omien tuoreiden sotakokemuksiensa pohjalta. Ne kertovat arktisen sodan ankarista ja kylmistä olosuhteista. Jatkosodassa (1941-1944) sen alkaessa, Haanpää oli 36-vuotias ikämies ja loppuessa 38-vuotias. Hän oli aluksi Lonkassa, mikä oli muutaman kilometriä Venäjän puolella rajasta, kenttähevossairaalassa kirjurina ja varusvaraston rättimikkona. Hän huolehti myös komppanian virallisen sotapäiväkirjan kirjoittamisesta. Hänestä tuli yksikön satakunta nidettä käsittävän kirjaston hoitaja. Hän toimi myös vartiopäällikkönä. 1941 hänet ylennettiin korpraaliksi ja 1942 alikersantiksi. Hevossairaala oli siirtynyt Suomen puolelle ja Haanpää hoiti edellä mainittuja tehtäviä sodan loppuun saakka. Haanpää ei ollut milloinkaan riitaa haastava ja aggressiivinen selvänä eikä humalassa. Hänet tunnettiin yleisesti sävyisänä miehenä. Haanpää oli saanut jostakin viinaa kesäkuussa 1944 Karjalan kannaksella palvellessaan alikersanttina kenttähevossairaalassa. Hän oli juonut itsensä muistamattomaan tilaan ja mennyt tuntemattomaan häätaloon. Kun häntä yritettiin saada ulos, hän oli ottanut puukon ja pistoolin näkyville. Ne otettiin pois ja hänelle annettiin kunnolla turpiin ja Pentti heräsi seuraavana aamuna putkasta tietämättä, miksi oli sinne joutunut. Kun hänelle kerrottiin miksi hän sai kovat omantunnon tuskat ja hän oli varma, että joutuu sotaoikeuteen ja saa pitkän vankilatuomion. Hän kirjoitti häpeillen vaimolleen, että oli pilannut tämänkin elämän. Hän sai 10 vuorokautta arestia, mikä lusittiin siten, että hänet määrättiin heinäntekoon, ensiksi siihen taloon, missä oli häiriköinyt. Yö vietettiin kasarmilla rakennuksessa mitä nimitettiin putkaksi. Kun heinä oli tehty, vanhaisäntä kysyi Pentiltä, paljonko teille tästä pitäisi maksaa, mutta se ei tullut kuuloonkaan, sillä heinänteko kuului rangaistukseen. Pentin mielestä rangaistus oli löysä. Sodanaikaista palvelua Pentti Haanpäälle kertyi lähes 4 vuotta. Talvisodan lopulla Haanpää haavoittui lievästi, mutta joutui potemaan sitä keskussotasairaala Tilkassa Helsingissä. (Lähteet: Pentti Haanpää, kirjeitä kahdesta sodasta, alkusanat Eino Kauppinen, Otava 1977. Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina, Into 2013). Korpisotaa (1940) oli ensimmäinen kirja, joka toi tavallisen rintamamiehen kokemukset ja purnaukset esille ja myös että Suomessa ei pokkuroida. Kun Haanpäältä kysyttiin, mitä tuntemuksia hänelle oli jäänyt sodasta, niin hän vastasi: Pelotti, paleli ja nukutti. Sotalaitosta koskevia muita Haanpään kirjoja ovat ”Vääpeli Sadon tapaus” valmistui 1935, missä vääpeli Sato ja korpraali Kärnä käyvät katkeran henkien taistelun, ilmestyi vasta 1956 (Otava), vuosi jälkeen Haanpään kuoleman. Novellikokoelma ”Nykyaikaa” kertoo sodan sattumuksista (Otava). ”Yhdeksän miehen saappaat” (1945 Otava) on huumori klassikko, missä päähenkilö on sotilassaappaat, jotka kiertävät 9 miehen jaloissa. Tätä monet pitävät Haanpään parhaana romaanina. Haanpää itse piti parhaana romaaninaan siviilimaailmaan sijoittuvaa v. 1931 valmistunutta ”Noitaympyrää”, jota kustantajat eivät voineet hyväksyä, kuin vasta 1964 Lähde: (Otava) (Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina). Matti Salmisen mukaan Haanpää julkaisi v. 1925-1954 11 novellikokoelmaa, 8 romaania ja yhden matkakirjan. Salminen on tehnyt suurtyön käydessään läpi kaikki mahdolliset lehdet, joissa on ollut Haanpään juttuja, joita hän löysi v. 1924-1955 ajalta 305 juttua (Lähde: Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina).

 

Pentti Haanpää lukeutuu kansalliskirjailijoihimme, joita ovat mm. Aleksis Kivi, Sakari Topelius, Elias Lönnrot, F.E. Sillanpää (kirjallisuuden Nobel-palkinta 1939), Väinö Linna. Pentti hukkui Pyhännän Iso-Lamusjärveen 30.09.1955 lähdettyään kalaan lankomiehensä kanssa Pentin kesämökiltä Korpelaisesta. Matti Salminen kertoo onnettomuudesta: Hän kävi tapahtumapaikalla erään paikallisen miehen kanssa. Kuolema näytti täysin turhalta. Matkaa saareen oli vähän yli 100 m. Syvyyttä oli 1,8 metriä ja Pentin pituus oli 1,81 m. Hän oli hyvä uimari. v. 1944 hän tunsi ensimmäisen piston rinnassaan. Keväällä 1954 totesi lääkäri vian sydämessä. Pentti ja lanko olivat menneet laskemaan verkkoja. Aamupäivän aikana he olivat kumpikin juoneet pullolisen viinaa. Aallokko oli noussut ja vene oli uponnut. Lankomies oli selvinnyt uimalla saareen, mutta Pentti ei selvinnyt. Matti Salmisen mukaan Pentti hukkui hölmöyttään. Pentti Haanpää oli vahvassa humalassa sadetakki, sarkatakki ja housut ja tuulen nostama aallokko pitivät huolen lopusta. Naaraukset kestivät 10 päivää ennen kuin Pentti löydettiin (Lähde: Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina).

 

Kirjailija Arvo Turtiainen, joka on suomalaisista kulttuurihenkilöistä ehkä läheisin Pentti Haanpäälle, kuultuaan hukkumisesta, kulki katua Helsingissä ja heti alkoi hänen päässään kehkeytyä runo, joka tuli kerralla valmiiksi:

 

Harmaita pilviä,                                       

virtojen juoksua,                                      

soilta pursun                                            

ja kanervan tuoksua,                               

auringon pälviä,                                       

syksyn kuita,                                            

vanhoja ukkoja,                                       

tervaspuita,                                               

naisen naurua                                          

helmassa illan,

juopunut jätkä

korvassa sillan,

korttisakki,

pokka ja ventti.

Siinä on meillä

Haanpään Pentti.

Hänessä miestä

jokainen tuuma.

Ihmislämpöä.

Nauru kuuma.

 

Arvo Turtiainen on onnistunut runossaan kuvaamaan ” kairanmaan”, mikä oli Haanpään mielessään luoma seutu, ympäristöä ja ihmistyyppejä Haanpääläisittäin. Kirjailija, runoilija, kirjankustantaja, akateemikko Paavo Haavikko on lausunut, että tässä maassa vain kaksi kirjailijaa ansaitsee muistopatsaan: Aleksis Kivi ja Pentti Haanpää.

Tämä juttu lähti liikkeelle kämppäkirjaston teoksesta Pentti Haanpään ” Korpisotaa”. Pentti oli mielletty jätkien kuvaajaksi. Olimme viimeiset taimenistutus jätkät Koirasalmen kämpän historiassa.

 

Hannes Keskitalo

Jaa sosiaalisessa mediassa

Aihealueen yhteistyöyritykset