Muistelmia tapahtumista, joissa Tunturi Sport-63 mopo oli mukana ja vähän muustakin (osa 2) Hannes Keskitalon kertomana

Luonto ja ympäristö
09.10.2021
Hannes Keskitalo (Mirjami Iiruu)
Kyyjärven kunnan Hokkalan kyläyhdistys ry.
Päivi Peltokangas
Hevosmiehet

Muistelmia tapahtumista, joissa Tunturi Sport-63 mopo oli mukana ja vähän muustakin (osa 2) Hannes Keskitalon kertomana

Me Koirasalmen kämpän viimeiset metsätyömiehet (meidän jälkeen kämppää alettiin vuokrata turisteille) Kävimme istuttamassa männyntaimia myös Kontumäen kämpän ympäristöön, mikä oli 5 km päässä Koirasalmesta.. Kontumäen kämpästä olin kuullut tarinoita polvenkorkuisesta asti. Sodan jälkeen täällä alkoivat isot savotat, jotka kestivät kymmeniä vuosia. Monet miehet Hokkalasta olivat asuneet kämpällä ja tarinoita piisasi, kuten esimerkiksi, kun eräs ajomies oli tullut Etelä-Pohjanmaalta saakka, hänelle sanottiin, että Pohjanmaalta kotosi ja kropsua eväsnä, niin mies oli suuttunut silmittömästi ja melkeinpä tavoitellut puukkoa kupeeltaan härmäläiseen tapaan. Kämppä oli väriltään punainen ja hirsirakenteinen ja vuokrattu helsinkiläiselle metsästysseuralle, jonka nimi oli laatassa ulkoseinällä. Pihassa oli kaivo ja ulkorakennuksen pätkä, kun suurin osa ulkorakennuksesta oli purettu. Oliko siinä ollut hevostalli tai katos ei siitä saanut selvää.

Hevosen osa oli kova talvisessa savotassa. Kuormanvetoa aamusta iltaan. Jos kämpällä ei ollut tallia, niin sitten hikisenä katokseen, missä oli etuseinä ja sivuseinät, mutta ei takaseinää. Loimi heitettiin selkään . Ainakin Linkkilästä pohjoiseen olevalla ja Puukkoharjun kämpällä oli talli. Suurin osa ajomiehistä kohteli hevosiaan hyvin ja kävivät niitä yölläkin katsomassa. Kämpissä oli hevosmiesten puoli, jotteivät nämä yöllisillä liikkumisillaan häiritsisi tukkijätkien unta. Joskus sattui ajomiehissä olemaan sadistinen törkimys, joka teki hevoselleen liian ison kuorman ja kaikki voimansa pinnistäen juhta ei saanut sitä liikkeelle, niin omistaja hakkasi sitä rangalla selkään. Suurin osa jätkistä ei hyväksynyt sitä ja olipa heissä niinkin rohkeita, että sanoivat rääkkääjälle, että jos he vielä näkevät hänen kiduttavan hevostaan, niin he lyövät samalla rangalla häntä itseään. Pentti Haanpää on kirjoittanut jutun reppuselkäisestä miehestä ja laihasta hevosesta. Reppuselkäinen mies käveli päin pohjoista. Sää oli murheellinen, räntä löi vasten naamaa. Hän näki pellon laidassa hevosen tai oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli ajettu talvitukkeja ankarin kuormin ja vähin eväin ja uuvutettu se aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan ja kuloinen maankamara sen ympärillä oli kaluttu mustalle muralle. Vähän matkan päässä levitettiin lantaa pellolle ja työntekijät katsoivat reppuselkäistä miestä. Hän kysyi, että eikö hevoselle voi antaa ruokaa? Isäntä kysyi, että onko mies joku hevoskonsulentti ja häntä viisaampi. Mies sanoi, että eikö sitä vois panna vähän pitempään köyteen. Pistetty nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylen pituiseen nuoraan. Isäntä sanoi, että koni on hänen ja samoin nuora ja hän elää niiden kanssa, miten haluaa. Mies sanoi, että saattaa olla niin. Mutta paljonko siitä tulisi linnaa, jos tuo köysi katkaistaisiin? Isäntä sanoi, että ei tiedä linnarätinkiä, mutta jos annat niin monta markkaa kouraan, niin katkaise tai venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja syötä konille vaikka sokerileivoksia… Reppuselkäinen mies kaivoi kukkaronsa ja antoi seteleitä isännälle. Tämä katseli ihmeissään ja epäröiden, mutta otti rahat vastaan ja sanoi että hevonen on miehen ja halvalla sai mutta voitte nousta selkään ja ajaa eteenpäin. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi repustaan vanhan venäläisen upseerin pistoolin naganin. Kuului pamaus ja hevonen kaatui ja sen ohimosta valui pieni verisuihku ja jalat värähtelivät hetken. Mies laittoi naganin reppuun ja sanoi peltomiehelle, että jatkoin vähän liekaköyttä. Peltomiehet eivät sanoneet sanaakaan, mutta he katsoivat reppumiehen perään rengasmaisin silmin. kunnes tämä katosi näkyvistä.

Kun mustalaiset tekivät muinoin kiertävää hevoskauppaa, he ostivat halvalla hinnalla keväällä, savotalla laihtuneen ja raihnastuneen hevosen ja syöttivät eläimen hyvälihaiseksi ja kuntouttivat sen kesällä, niin että saivat syksyllä hyvän hinnan myydessään sen. Suomen hevonen, joka on tanakka ja lyhyt kaulainen ja -jalkainen verrattuna pitkäkaulaiseen ja korkeajalkaiseen lämminveriseen, on ihanteellisen kokoinen ja sitkeä kuorman vetoon kuten metsä- ja maanviljelysajoon. Lämminverisestä ei ole raskaiden kuormien juhdaksi.

Vielä ankarampi elämä kuin savotoilla oli hevosilla sotatantereella. Talleja ei juuri ollut ja riittikö loimiakaan? Ruokaa ei aina ollut riittävästi. Eldankajärven laulussa kerrotaan, että hevosilla ei ollut heiniä. siksi ne syövät tallissa seiniä. Talvella pakkaset nousivat yli 30 asteen. Lähempänä etulinjaa melu oli helvetillinen: Kranaatit räjähtivät konetuli aseet papattivat, kiväärit paukkuivat ja huudot kaikuivat. Tällainen luonnoton, kovien äänien sekamelska aiheutti syvällisen paniikin ja kauhun hevosten mielissä, mutta sekaan vaan oli mentävä, jotta saatiin ruokaa ja ammuksia sotilaille. Paluumatkalla tuotiin voihkivia valittavia haavoittuneita, sekä vainajia. Tykkejä vedettiin 8 hevosen tai pienemmillä valjakoilla. Se ettei Suomi tullut miehitetyksi talvisodassa, oli merkittävänä seikkana sotilaiden ja suomenhevosilla tapahtunut huolto. Hevonen pääsi sinne minne mieskin, mutta moottoriajoneuvoilla suoritettu huolto ei päässyt monesti lähellekään, vähäteisillä korpimailla jotkut sotilaat kertoivat, että sirpaleita suoliinsa saaneen hevosen laukatessaan päästämät kova, korkea ääni oli sodan karmein ääni heidän kuulemistaan. Hevosen lihaa käytettiin kenttäkeittiössä valmistetussa lihasopassa, jonka mausta kaikki eivät pitänet. Tutkittiin näkyikö lihapalasissa ruoskan jälkiä ja päätettiin, kuka hevosen omistaja on ollut . Suomenhevosen merkittävä osuus suomalaisten pärjäämisessä viime sodissa on huomattu ja laitettu sille muistomerkki.

 

Nähtiin jo kaukaa, että metsäteknikko Reino Lehtomaa tuli tarkastamaan istutusta. Miehet tihensivät kuokaniskujaan. Nyt minulle selvisi, miten vaikutusvaltainen henkilö oli Metsähallituksen metsäteknikko. Reino puhui vähän aikaa Jylhän kanssa ja poistui länsiautolleen. Takavuosia hän oli liikkunut Itä-Saksalaisella AVO-moottoripyörällä ja samassa maassa valmistetulla IFA-henkilöautolla ,mikä oli kopioitu Länsi-Saksalaisesta DKW Donausta. Heti Reinon lähdettyä miehet aloittivat kokkapuheet pomoista. Reino kertoi, että kun hän pyrki metsäkouluun oli teoreettinen puoli, mihin kuului laskentoa ym. ja käytännöllinen puoli, mihin piti antaa työänäyttöjä mm. ojan kaivuusta ja motinteosta. Hän kertoi olleensa vahva teoriakokeessa, mutta heikompi käytännön kokeissa. Oli helteinen päivä, aurinko paistoi täydeltä terältä ja ojan kaivuuseen mentiin juosten. Reinolla oli päällään uusi kokohaalari, joka oli napitettu kaulaan asti. Reino kaivoi täydellä teholla ja hänellä oli niin kuuma överhaalarissaan, että tunsi tukehtuvansa, mutta hän ei uskaltanut hellittää senkään vertaa, että olisi kerinnyt avata muutamia ylimmäisiä nappeja. Jylhä kulki töissä tipparellulla Puralankylältä. Tunturi Sport 63- moponi oli tähän saakka suoriutunut hyvin työmatkoista.

Koirasalmen kämpän ikkunoita  oli pidetty auki jatkuvasti iltaisin, kun raikas kevättuulen vire kävi. Miehet löivät kortteja ilman panoksia ja kun en osannut muuta kuin Mustaa Pekkaa ja hassunkurisia perheitä, luin kämppäkirjaston kirjoja. yhtä äkkiä kämppä päsähti täyteen hyttysiä. Ininä kuului joka puolelta ja Offista ei ollut harmainta aavistustakaan, vielä tuohon aikaan. Osa miehistä ei reagoinut mitenkään hyttysiin, eikä niiden ininä heidän uniaan häirinnyt. Eräs vanhempi mies ja minä häiriinnyimme eniten. Menin nukkumaan tyhjälle hevosmiesten puolelle, jossa ikkunoita ei oltu avattu vuosiin, mutta jostakin inisijät olivat päässeet sinnekin. Tein pimeän kopin siten, että laitoin yöpetiltä huovat riippumaan alapetin sivuille, mutta pimeä tila ei auttanut. Sääsket suunnistivat ihmisen ulos hengittämän hiilidioksidin mukaan. Päivän raataminen oli väsyttänyt niin, että uni kumminkin voitti. Nyt oli metsä myös täyttynyt lentävistä hyönteisistä. Kun kuokki rivakasti niitä ei paljoa huomannut, mutta ruokatunnilla ei paljoakaan voinut istua  paikallaan. Sääskiä oli ilma täynnä, kuin puuroa ja mukaan olivat tulleet vesiojasta mäkäräiset ja polttiaiset. Paarmoja ja erilaisia kärpäsiä lenteli myös. Hirvikärpäset levisivät pohjoiseen Keski-Suomeen vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Aamulla huomasin, että silmäluomi oli paksuuntunut, niin että silmää ei näkynyt ollenkaan. Oli lähdettävä lääkäriin Kivijärven kirkolle. Hyppäsin Tunturi Sportin selkään ja matka alkoi. Tuuli kävi tulehtuneeseen silmään, niin että joutui pitämään kämmentä silmän päällä koko 20 km matkan. Lääkäri oli nuori mies ehkä vasta lääketieteen kandidaatti. Sanoin, että hyönteinen pisti silmäluomeen. Hän sanoi, että ei se niin ole, vaan se on virus ja kirjoitti penisilliini reseptin ja määräsi 2 päivää sairaslomaa. Menin täti Annan ja Reinon luo. Heidän poikansa ja minun serkkuni Ahti oli innokas uimari. Uimme hänen kanssaan tunti kaupalla heidän rannassaan Kivijärvessä. Ahtilla ei voinut olla harmainta aavistustakaan, että hän väittelisi kauppatieteen tohtoriksi vuonna 1995 ja pääsisi professoriksi Lappeenrannan tekniseen korkeakouluun. Ahtin poika Jaakko ei halunnut olla isäänsä huonompi, vaan väitteli tohtoriksi matematiikasta vuonna 2016 ja valittiin matematiikan lehtoriksi Helsingin yliopistoon. Jaakolla kasvaa lehtikuusia parilla saralla Mastopellolla Hokkalassa. Hänen nimissään on Kärensuon palsta, 10 km Hokkalasta pohjoiseen, mistä Kalle Parkkonen korjasi nevaheinää vuodesta 1908-1939 ja Aukusti Saukko sotien jälkeen. Tatu Kriivarinmäellä on lehtikuusimetsän vieressä parilla saralla, suorina riveinä .koivuja.

Seuraavana aamuna silmä näkyi jo vähän luomen alta, kun paisunta oli alkanut laskemaan. Lähdin mopoilemaan Tunturi Sportilla Koirasalmeen. Koirajärvien välinen kannas hietikkoineen hiveli silmää. Sauna, joka oli järven rannassa, lämpeni joka päivä. Siellä me jätkät saimme kuuman löylyn balsamia hyttysten puremaan kirvelöivään nahkaamme. Järviin oli istutettu jalokalaa, mitä turistit saivat onkia tyyristä maksua vastaan. Olimme viimeiset metsätyömiehet Koirasalmen kämpän historiassa. Meidän jälkeen sitä tulisivat asuttamaan eräretkeilijät. Kävin myöhemmin monta kertaa patikoimassa ja hiihtämässä Koirasalmen ja Salamajärven polkuja. Kuljin enimmäkseen yksin. Kerran olin Heikinjärvennevan lintutornissa, niin sinne tuli kyyjärveläinen luontokuvaaja Esa Nieminen ja kertoi saaneensa lintutornissa kuvia, kun metsäpeurat poikivat edessä nevalla. Joskus minulla oli joku hokkanen mukana,  kuten Pasi Nivala tai Mauno Uusimäki tai Vilho Eevertti Saukko. Kämpän terävällä päällä tarkoitetaan päätyhuoneita, missä pomot asustivat. Koirasalmen terävään päähän oli tehty kahvio. Kämpällä puhuttiin monenlaisia juttuja, olivatko sitten tosia vai valhetta. Esimerkiksi, kun Urho Kaleva Kekkonen saapui Keski-Suomeen ja tiedettiin hänen olevan innokas kalamies ja hän ei tykännyt jos ei saalista tullut tai jos toinen sai enemmän kaloja kuin hän. Silloin vastaanottokomitea keksi, että viedään presidentti Koirasalmen suojelualueelle, missä liikkuminen oli kielletty lammelle, mistä ei ollut kalastettu moneen kymmeneen vuoteen ja saalista tuli helposti. Tuntemani erään Etelä-pohjanmaalaisen paikallislehden päätoimittaja oli ollut mukana ja hän kertoi minulle, että pois lähdettäessä hän jäi viimeiseksi lammelle. Hän heitti narunpäässä olleen messinginvärisen avaimen veteen ja kala nappasi oitis. Kaloja oli kuin puuroa lammessa. Kekkonen oli sanonut, että lohi on niin arvokas kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan. Journalistit  uutisoivat, että onpa Kekkonen keksinyt hyvän sutkautuksen. Kekkonen ei sitä keksinyt, vaan oli kuullut kalareissulla sen. Ellen väärin muista, niin Pohjois-Amerikan Tyyneen valtamereen laskevista joista kotoisin olevalle sateenkaari forellille Kekkonen keksi nasevan nimen, kirjolohi.

Eräs Metsähallituksen työnjohtaja oli saanut ajatuksen, miten hän tyydyttää kalannälkäänsä oikein kunnolla. Hän hiippaili yöllä eräälle suojelualueen rauhoitetulle lammelle nuotan kanssa ja aikoi tyhjentää kerralla koko lammen kaloista.  Nuotta oli liian iso lammelle ja saalis ei ollut hääppöinen, mutta jotenkin touhu meni esimiehen tietoon ja mies sai potkut virastaan.

Neljä päivää ennen istutuksen loppumista, palatessani töistä Tunturi Sport sammui 2 km päässä kämpästä. Koetin tavanomaista vikojen korjausta eli tarkistin oliko tulpan kärkivälissä piikki ja oliko suutin tukossa, mutta niin ei ollut ja lähdin lykkäämään mopoa kämpälle. siellä yritimme korjata mopoa monen asiantuntijan voimin, mutta se ei hörähtänyt käyntiin.

 

Menin valoisana kesäyönä käymään pihan perällä. Kolme käkeä kukkui samanaikaisesti. Jostain aivojen peräkammarista kaivautui esiin värssy, jonka tekijää en muistanut, oliko se joku runoilija tai kansan suusta siepattua, ”väsynyt on västäräkki, nurmilintu nukkuu. Käki hullu nuori pukki, kaiken yötä kukkuu”.  Aamulla lähdin kävellen 4 km päässä olevalle työmaalle ja työpäivän päättyessä takaisin kämpälle. Siitä tuli sopiva 8 km jalkalenkki. Kun kämppäemäntä sai tietää, että moponi on epäkunnossa, hän kehotti ottamaan hänen polkupyöränsä työmatkaa varten, Menin taas yöllä ulos kuului rastaan huilu. Samaa ääntä oli kuulostellut Keuruun Jakojärven runoilija, kansakoulunopettaja Einari Vuorela ja tuonut vaikutelmansa julki runossaan ”Korpirastas”:

 

                      Vain kaiun korva viipyy hereillään,

                      päin pohjoisesta ruskot puuntelee.

                      Soi laulu ihmeellinen yksinään,

                      ja metsän sielu vaiti kuuntelee.

                      Kuin pyhittäen laajan salomaan

                      soi sävel  unohtunut helmaan yön.

                      Oi lintu, uneksia korpien!

                      Sun äänes purot vierii tulvillaan

                      koin kirkkautta, taakse metsän vyön

                      käy näkymätön parvi laulujen.

 

Seuraavina päivinä työmatkat kulkivat kepeästi vaihteettomalla naisten pyörällä. Istutussavotan loputtua, Viljo K. Hokkalasta tuli Bedfordilla hakemaan minut ja Tunturi Sportin. Me Koirasalmen kämpällä asuneet viimeiset metsänistutusjätkät jätimme kämpän siitä lähtien käytettäväksi. Melkein kaikki metsätyömiehet olivat tuolloin alkaneet käydä savotoissa kotoaan käsin, kun autot olivat tulleet jokaisen ulottuville. Käytiin autolla töissä yli 50 km päässäkin päivittäin. Tuntui hieman haikealta jättää Koirasalmen aurinkoiset kevätpäivät taakseen. Oli jo unohtunut hikinen kuokanheilutus laajoilla hakkuuaukioilla, joita oli aloitettu parturoimaan sotien jälkeen, jotta voitiin maksaa sotakorvauksia voittaneille. Myös sääskien verenhimoiset laumat olivat kadonneet mielestä. Vastapainona parturoiduille metsille oli jäänyt Koirasalmen, Salamajärven luonnonpuisto ja suojelualue. Koirasalmessa kasvoivat nykyisen 1500 metsäpeuran lauma, jotka vaeltavat nyt Suomenselällä.  Vein Tunturi Sportin autotalliin odottamaan tutkimusta ja toimenpiteitä.

Mopo Tunturi Sport 63 oli ostettu 4.6.1963 uutena Rintalan polkupyöräliikkeestä Alajärveltä. Sen paino oli sallittu 50 kg, moottori PUCH ilmajäähdytys, polttoaine 2-tahti bensiini, iskutilavuus 49 kuutiosenttimetriä. Mopon muoto oli moottoripyörämäinen, poiketen pappa Tunturista. Moottori oli sama kuin papassa. Vaihteita oli 3, kun papassa oli 2. Tunturi Sportin ykkösvaihde oli erittäin hidas ja 2-vaihde vastasi suurin piirtein papan 1-vaihdetta ja 3-vaihde papan 2-vaihdetta. En ollut koskaan ajanut mopolla ja olin jäykkänä jännityksestä. Kun olin ajanut satakunta metriä, moottori sammui eikä lähtenyt käyntiin lukuisista polkaisuista huolimatta. Lykkäsin mopon liikkeen pihaan ja selvisi, että bensahana oli kiinni. En tiennyt että sellainen hana oli olemassa. Kun vaihdoin suuremmalle vaihteelle, niin mopo nykäisi, kun en tiennyt, että kaasu piti vaihtaessa panna silmänräpäytykseksi kiinni. Tuohon aikaan ei pienmoottoreita ollut ajettu sisään, vaan se oli tehtävä itse niin, että ei saanut muutamaan 100 km ajaa kaasu täysillä. Piti pyrkiä siihen, että pytystä lähtevä pakoputken mutka ei sinistyisi. En ole nähnyt yhtään mopoa, joissa mutka olisi sinistynyt. Valtatie 16:sta autoja kulki ehkä kolmasosa nykyisestä. Imatran voiman Kotakankaan muuntajan kohdalla kuorma-auton ilmavirta heitti Tunturin mainoslakin luiskaan ja se piti hakea juoksujalkaa ettei tuuli vienyt mennessään. Kypärä pakkoa ei ollut ja niitä ei nähnyt muualla kuin kilpa moottoripyöräilijöillä Imatran ajoissa. Maalla käytettiin ”lentäjänlakkia”. Mopolla sai ajaa 40 km/h eikä tarvinnut olla ajokorttia, samoin myös traktorilla. Tapahtui paljon kolareita, kun vanhaisäntä ajoi traktorilla sivutieltä päätielle kulkevan auton eteen. Viikon kuluttua alkoi bensatankin hitsaussaumasta, pienestä reiästä, pillata bensaa ohuena suihkuna. Uusi tankki tuli takuuseen. Mopolla kävin silloin tällöin koulussa Alajärven kirkolla, mistä kertyi matkaa 56 km. Mopoja Hokkalassa ja lähiympäristössä oli seuraavia merkkejä: Itä-Saksalainen Simson mikä oli huokein ja nopein, Länsi-Saksalainen Zundap, oli kestävän maineessa, suomalaiset Solifer ja  Tunturi olivat hyvässä maineessa, Jorma Saukko sai sedältään Jaguar-mopon, mihin laittoi 125 cm3 Husqvarna-moottoripyörän moottorin. Ranskalainen Jobo oli hyvin heiveröinen mopo verrattuna edellä lueteltuihin, siinä ei ollut normaalia vaihdekahvaa ja sitä hallittiin vain kaasua kääntämällä. Hokkalan ensimmäinen mopo oli Eino Huosianmaan T-siipi. Samanlaiset oli Svante Huosianmaalla ja Pitkänsaaren Onni Kotasella. Arvo Peurasella oli apumoottori eli takatuuppari polkupyörässä.

 

Hannes Keskitalo

Jaa sosiaalisessa mediassa

Aihealueen yhteistyöyritykset