Varhaislapsuudesta Martti muistaa tapauksen, jossa Kainun Eemeli ajoi autonsa –joita tuolloin oli vain hyvin harvalla- pellolle, ja isänsä Kalle veti auton hevosella pois. Auton äänen kuullessaan sitä ihmettä oli mentävä tien laitaan katselemaan. Valtatie Jyväskylästä Kokkolaanhan kulki silloin aivan Lehtolan talon viertä.
Kouluiässä Martti kertoo käyneensä isänsä kanssa ongella. Suuria ahvenia nousi järvestä. Onkiminen on jäänyt mieluisaksi tekemiseksi koko elämän ajaksi, ja lapsenlapsetkin ovat päässeet papan kanssa monet kerrat ongelle. Arvi-veljen ollessa sodasta lomilla Martti pääsi kalareissuilla Arville soutajaksi. Pitkää siimaa varten tarvittiin satoja matoja koukkuihin. Madot kerättiin sateella ja säilöttiin vastaisen varalle. Matoja myös myytiin.
Koulunkäynti alkoi syysaamuna, tuohon aikaan syyskuun ensimmäisenä päivänä. Hämäläisen Matti tuli hakemaan kaverinsa kouluun. Ensimmäinen opettaja oli Judit Ruuska. Yläluokilla opettajana oli Vesakari, kapteeni, joka sodassa johti kyyjärveläisten joukkoja. Kouluajoista Martilla on muistissa mm. Aapisen runo “Tuut-tuut panee auto, kone suksuttaa. Se on Sisu-auto, se vie munia satamaan. Kuka istuu laatikon kannella? Pekka istuu laatikon kannella.” Samoin Aasian ja Euroopan joet idästä länteen ja Pohjanmaan joet pohjoisesta etelään ovat jääneet mieleen. “Oulu-Siika-Pyhä-Kala-Lesti-Veteli-Perho-Ähtävä”, Martti luettelee.
Talvisodan syttyessä 1939 Martti oli juuri täyttänyt kahdeksan vuotta. Sodan syttymispäivänä kansakoulunopettaja sanoi lapsille: “Sota on syttynyt, saatte lähteä kotiin”. Myöhemmin koulu alkoi uudestaan. Toivo- ja Arvi-veljet lähtivät sotaan, Arvi oli tuolloin 22- ja Toivo 20-vuotias. Eino-veli olisi myöhemmin halunnut lähteä vapaaehtoisena jatkosotaan, mutta isä-Kalle ei antanut alaikäiselle (alle 21-vuotiaalle) lupaa lähtöön.
Sota-aikana järjestettiin monenlaisia keräyksiä, kun raaka-aineita ei ulkomailta saatu. Marttikin keräsi pihkaa, jota tarvittiin aseteollisuuden tarpeisiin sekä luita, joista tehtiin lannoitteena käytettävää luujauhoa. Martti kaivoi maasta tilan vanhan hevosen luut ja myi ne. Isänsä Kalle oli sanonut, että “Martti sai luista enemmän rahaa kuin hän aikoinaan saman hevosen nahasta”.
Kerran Kyyjärvellekin tuli ilmahälytys, kun Neuvostoliiton pommikoneet lensivät yli kohti Vaasaa. Pojat singahtivat järven vanhaan penkkaan kaivamaansa pommisuojaan. Aina-äiti ja sisko-Meeri olivat vanhassa navetassa ihailemassa vastasyntyneitä karitsoita eivätkä tienneet hälytyksestä mitään ennen kuin jälkikäteen.
Lapsuuden leikeistä Martti mainitsee kesäleikit rannassa, hiekka-asumusten ja kylien rakentamisen. Uimataidon hän muistelee opetelleensa itsekseen. Kerran Kaurasen Veikon kanssa tuli rannassa tappelu. Tappelussa Martti pärjäsi hyvin pienikokoiselle Veikolle.
Poikien äidit kuulivat pihamaalle metelin ja lähtivät selvittelemään tilannetta. Äitien saapuessa pojat olivat kaulakkain ja lauloivat: “Eikä me olla veljeksiä, vaikka me ollaan kahren, tavallisen reiluja mammanpoikia, toiselta puolen lahren”. Äidit olivat kovasti tyytyväisiä poikien sopuisaan yhteiseloon. Talvella rakennettiin lumilinnoja ja hiihdettiin. Hiihtokisoista Martti ei välittänyt.
Nuorena poikana Martti teki maatöitä sekä Harsunkankaalla metsätöitä Einon kanssa.
Täysi-ikäisyys koitti 21-vuotiaana vuonna 1952. Silloin Martti lähti armeijaan Kuopioon. Valkeisenlammessa sotapojat kävivät uimassa ja läheisen sairaalan hoitajattaret vilkuttelivat parvekkeelta nuorille miehille. Armeija-aikaan osuivat Helsingin kesäolympialaiset, joissa varusmiehet olivat järjestelytehtävissä. Armeijan jälkeen Marttia pyydettiin jatkamaan töitä Puolustusvoimissa, mutta kotitilan työt kutsuivat. Martti kotiutui armeijasta ryhmänjohtajana, alikersanttina. Kertausharjoituksiin kutsuttiin vain kerran Saarijärvelle. Reservissä Martin tehtävänä olisi oman kertomansa ollut “kääntää tienviittoja väärään suuntaan” vihollisen hämäämiseksi.
Nuorena Martin harrastuksia olivat sekakuorossa laulaminen ja näytteleminen. Maamiesseurantalolla esitettiin mm. Tuntematon sotilas, jossa Martti oli Rokan roolissa. Varusteet näytelmää varten tilasi “kapteeni” Pölkki (Aulis Pölkki, Martin kavereita) Kokkolan varuskunnasta, josta ne lähetettiin linja-autolla Kyyjärvelle. Näytelmäharrastus jatkui myös muuan Kyllikki Mäkelän kanssa. “Vanha laulu” -nimisessä näytelmässä pari oli pääosassa.
Kyllikki aloitti työt Kyyjärven osuuspankissa ja vuonna 1954 Kyllikki ja Martti kihlautuivat. Häitä vietettiin kesällä 1955, kun Martin sanojen mukaan “Kyllikki oli toisella kymmenellä”. Juhani syntyi 1956 ja uusi talo rakennettiin vanhan tuvan viereen samana vuonna. Kalle-vaari kuoli, tuli perinnönjako ja alkoi vastuu tilasta. Maanviljelyksen ja eläinten pidon ohella Martilla oli luottamustoimia koulun johtokunnan ja Metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtajana sekä maataloustuottajien sihteerinä. Kyllikki hoiti samaisen yhdistyksen tilit, kävi töissä pankissa, hoiti talouden sekä aamu- ja iltalypsyt navetassa. Vapaapäiviä ei juuri ollut. Muistan, että vanhempani kävivät vuonna 1972 silloisessa Leningradissa, jolloin Aino ja Veikko Autio olivat meillä kotimiehinä. Kun lehmät laitettiin pois vuonna 1988, Martti ja Kyllikki kävivät kokolailla vuosittain ulkomailla ystävien tai Juhanin perheen kanssa.
Oman kylän pojat oli kansanmusiikkia soittava yhtye, jossa Martti, Arvi-veli ja Terva-Veikko soittivat viulua ja Honkalehdon Oiva haitaria. Harjoituksia pidettiin ainakin Lehtolan isossa kammarissa eli olohuoneessa. Martti muisteli, kuinka eräänä myöhäisenä iltana Tervasen Veikko tuli meille. Martin oli haettava viulu sisältä ja rappusilla Veikko opetti oman uuden sävellyksensä Martille. Veikko oli sanonut, että “jos hän sattuu kuolemaan, niin sävelmä unohtuu”. Siksi se piti samantien antaa “perinnöksi” Martille. Myöhemmin Pekka Perälä nuotinsi sävelmän, joka on nimeltään Terva-Veikon valssi eli Kyyjärvi-valssi. Sanatkin siinä nykyään on. Oman kylän pojat keikkailikin jonkin verran. Halttusen Maiju, joka on ollut sekä Jussin että minun ensimmäinen opettaja ja Kyyjärven kanttori, oli hänkin jollain tavalla kannustajana mukana yhtyeessä. Viulun lisäksi Martilta onnistuu myös huuliharpun, pianon ja balalaikan soitto korvakuulolta ilman nuotteja. Isän soittoa muistan lapsuudessa ja
nuoruudessa kuulleeni aika paljon. Lukeminen on aina ollut mieluista ja karikatyyrimäisiä pilakuviakin Martti on piirrellyt omaksi ilokseen.
Jussi lähti kotoa ylioppilaaksi päästyään vuonna 1975, Kati 1983. Lapsenlapset Linda ja Ristomatti syntyivät 1980-luvulla, seuraavalla vuosikymmenellä Leo ja Joel. 2010-luvulla syntyivätkin sitten jo lapsenlapsenlapset Jalo ja Oiva ja vuonna 2020 Lempi. Martin ja Kyllikin eläkevuosina kuorolaulu oli yhteinen mieluisa harrastus. Martti kalasteli, lämmitti pihasaunaa, sienesti, marjasti ja pyöräili pitkiä lenkkejä. Tasan 61 avioliittovuoden jälkeen Kyllikki menehtyi ja vuonna 2016 Martti jäi itsekseen asustamaan kotitaloa. Elämä muuttui erilaiseksi, kun “se minun sihteeri” eli Kyllikki oli aiemmin huolehtinut monista asioista, joita 85-vuotiaan leskimiehen piti alkaa opetella itsekseen. Kotipaikka on kuitenkin pysynyt samana jo 90 vuoden ajan. Kukapa sitä kotoaan lähtisi.
Muistiin merkitsi Katariina Wargelin
