Pieni maalima

Kulttuuri
Kyyjärven Mediamyllärit ry
Veikko Huumarkangas
 Taustalla Korpeinen ja Siiri tutkii marijojen kypsyyttä.
Taustalla Korpeinen ja Siiri tutkii marijojen kypsyyttä.
 Kotitalon pihalla n. vuonna 1953, isä, äiti, minä ja Teuvo.
Kotitalon pihalla n. vuonna 1953, isä, äiti, minä ja Teuvo.

Pieni maalima

Joskus kymmeniä vuosia sitten lomamatkalla saatto törmätä seinänaapuriin, työkaveriin tai vaikka sukulaiseen, jossain Mallorkalla tai Reikassa. Siinä sitten päiviteltiin: ”Kyllä maalima on pieni!”

Sillon se vasta pieni oli ku kersana kotipihalla pyörittiin. Ei ollu lupa lähteä kartanolta mihinkään. Hilijanen oli kylätie, autoja ei ollu ku muutama koko pitäjässä. Polokupyörillä sitä liikuttiin ja talavella potkukelekalla. Ussein pyhäpäivänä lähettiin kylläilemmään. Sillon pääs näkemään vähän maalimaa. Pyörän rissalle oli köytetty putkesta muotoiltu lasten istun pehemusteena tyyny tai vanhan täkin palanen. Talavella kersa turijustettiin, käärittiin vilttiin ja köytettiin jollain huivilla potkukelekan istumelle. Ettei lennä naamalleen jäiselle tielle jos kelekan jalakset tökkää hiekan kokkareeseen.

Minä ylleensä istun äitin pyörän rissalla, mutta muistan, olin sillon jo isompi, isä otti minut kerran pyöräsä rungolle. Ajettiin Essolle, isä osti itelleen pilsnerin ja mulle sittisuutaa. Se teki mulle koktailin, kaato vähän pilsneriä minun sittisuutalassiin. En tiijjä tarkottiko se sen suosionosotukseks. En oikein muista miltä se maistu, mutta väri ainakin muuttu.

Joissakin kyläpaikossa oli samanikäsiä lapsia. Ensin oli alakukankeutta, ujostutti ja piti kyöhnätä äitin selän takana. Sitten ku leikki pääs vauhtiin, piti jo lähteä kottiin lehemiä tillaamaan ja maitoperuja keittämään.

Ei ne reissut mittään kaukomatkoja ollu. Järvenpäässä Meeri-tätin ja Onnin tuvalla käytiin aika ussein. Ihimettelin issoa tuppaa ja het hirveän pitkää ruokapöytää. Sitten vasta silimät pyöristy ku Meeri-täti nosti vakstuukin helemaa. Pöyvvässä oli vetolaatikko, josta täti otti lusikoita. Sehän oli mulle het maaliman ihime.

Pirttisessä muistan kerran käyneeni. Sekin matka tuntu lapsesta pitkältä. Käynnistä muistan vain suuret huoneet ja toppatuolit. Sehän on selevä, että kaikki oli suurta ja ihimeellistä ku itellä hyvä jos leuka yletty pöyvvän tasolle.

Rauhala oli kans mieluinen kyläpaikka ku siellä oli minun ikänen tyttö. Myö oltiin samalla luokalla ja myöhemmin rippikoulukaverit. Kerran äiti lähti viemään Rauhalan Siirille mekkoa  sovitettavaks. Minä tukin ihteni völijyyn. Äiti lähti kelekalla, minä suksilla. Olin sillon jo toisella kymmenellä. Palluumatka myöhään illalla oli raskas. Äiti potkutteli eeltä ja seisahtu välillä oottamaan minua. Saa het sannoa, että mulla ei oikein suksi luistanu. Lumi tarttu suksen pohojiin ja väsytti hirveästi. Jotenkin sain raahattua ihteni kottiin ja menin het nukkumaan. Aamulla heräsin, oli noussu korkea kuume. Olin sairastunu tuhkarokkoon.  Kaikki sisarukset sairasti sen sitten vuoronperrään. Sillon ei vielä rokotettu tuhkarokkoa vastaan niinku nykysin.

Yhtenä syysiltana pääsin äitin völijyyn Korpeiselle. Siellä asu ainakin Anna ja Siiri, ehkä muitakin. Talo oli minun silimiin hirveän iso ja korkea. Ite vierailusta en muista oikein mittään, mutta sillä aikaa alako satamaan rankasti. Vettä tuli taivaan täyvveltä. Sen loppumista ootettiin iltamyöhälle. Viimen päästiin lähtemään. Äiti poloki pyörällä, yritti kierrellä hirveitä lätäköitä. Minä istun rissalla lastenistumessa. Pilivet oli haihtunu ja taivaalla loisti täyskuu. Kuun valossa näki aika hyvin posotella. Satteen jäläkeen ilima oli ku lehemän  henkäys. Oli kummallista ku tuntu yhtäaikaa pelottavalta ja turvalliselta. Oltiin menossa kottiin, kohta näkys valo tuvan ikkunasta.

 

Tuulikki Rauma

Jaa sosiaalisessa mediassa

Aihealueen yhteistyöyritykset