Aaro Hellaakoski on 275 vuotta myöhemmin saavuttanut runossaan tunnelman, joka
olisi esiintynyt myös Tapanin lähestyessä Hokkalaa.
”Kuikan huutoa vihlovaa, huurua ruskeavetisten soitten, sammalta, joille
puhkeaa kyynel kirpeä karpaloitten”.
Ensihätään Tapani teki laavun tuuheista kuusenoksista. Seuraavana päivänä varhain
petäjän kylkeen helisevään upposi kirves aamunsuussa, kun mökinhirsien valmistus
alkoi. Mökistä tuli 3m x 3,5 metrin pinta-alainen kiuasmökki. Siihen Tapani toi
ruokakuntansa Savosta. Nyt oli elettävä kalastuksella ja metsästyksellä pari vuotta.
Hokkalan talo perustettiin vuonna 1656. Tapani kiersi n. 5 km pitkän soikion
muotoisen riistapolun, minkä varteen asetti permiä kanalinnuille. Hän teki myös
muutaman linnunloukun. Tätä polkua sanottiin jossakin ”virkatieksi”, mistä johtuu
virka sana nykyisellään esim. valtionvirka. Hokkalan ympärillä oli Lamminjärvi,
Talasjärvi, Keskinen, Hirvijärvi ja Savonjärvi, joilla yhteys isompiin vesistöihin.
Luukoukkuisella ongella sai hyvin kaloja. Liistekatiskan Tapani teki Lamminjärveen.
Hän katkoi n. 2 m pituisia pöllejä ja parkkasi ne. Sitten hän kirveellä lohkoi pöllin
pituussuunnassa liisteitä, joiden leveys oli 5 senttiä ja 3 senttiä paksuja. Tekniikka oli
sama kuin pärekopan päreitä lohkottaessa mäntypöllistä. Liisteet hän pänttäsi pystyyn
järven pohjaan ja ne sidottiin seinämäksi. Katiskan muoto ei ollut vakio, vaan tekijän
mielikuvituksen mukainen. Läpinäkyvien syysjäiden aikaan Tapani menisi
hiekkapohjaisille matalikoille kolkkaamaan haukia ja mateita. Kalat olivat uneliaita ja
kun iski tasapäisellä seipäällä jäähän kalan kohdalla, se pyörtyi ja oli saatavissa
kalakonttiin. Tätä on jossakin päin sanottu nuijakalastukseksi. Seuraavana talvena
Tapani kutoisi pärevalkean valossa puhdetöinään kalaverkon. Tapanin saaliskaloja
olivat ahven, hauki, made ja särki. (Lähteenä myös Kyyjärven kirja 1990, Mervi
Annala, Kalastus- ja metsästys Kyyjärvellä.)
Tapani teki kynsi- eli käpälälaudan. Kun kettu tavoitteli syöttiä, se jäi kiikkumaan
etujaloistaan ja nääntyi tuskallisesti kuoliaaksi. Tapani ei olisi pannut pahakseen,
vaikka susikin olisi mennyt käpälälautaan. Petoeläimet olivat ihmisen kilpailijoita
liharavinnosta ja siksi niitä vihattiin syvästi ja haluttiin hävittää ne sukupuuttoon. Hän
suunnitteli tulevaisuudessa kaivavansa peuran pyydyskuoppia ja virittävänsä
karhunloukun. Keihään kanssa hän ei uskaltanut mennä karhunpesälle sohimaan.
Myös marjoilla, kuten puolukalla, mustikalla, lakalla, vatulla ja karpalolla oli tärkeä
osuus ruokataloudessa.
Tapani alkoi kaataa kaskipuita. Läheltä hän löysi reiden vahvuisia koivuja kasvavan
metsikön. Hän kaatoi puut ristiin rastiin kuivumaan ja seuraavana kesänä hän polttaisi
ne tuhkaksi ja kylväisi tuhkaan ohranjyvät. Myös kaskinauriin siemeniä hän
ripottelisi tuhkaan kasvamaan. Nauris oli tärkeä ravinnonlähde talvella, koska
Suomessa ei tiedetty perunaa olevan olemassakaan. Kaski tuotti kahtena
ensimmäisenä vuotena hyvän sadon viljaa ja kahtena seuraavana vuotena hyvin
heinää. Hyvin onnistunut viljankylvö saattoi tuottaa jopa 100 kertaisen sadon.
Normaali tavallinen sato oli 5-6 kertainen kasken parina ensimmäisenä vuotena, eli
saman suuruinen kuin peltosatokin. (Lähteenä myös: Heikki Junnila, Alajärven
historia, Kyyjärven kirja, Petri Hämäläinen, väistyvä kaskiviljely. Reino Kallio,
Vanhan Saarijärven historia).
Petri Hämäläisen mukaan (Kyyjärven kirja) kaskenpoltto oli 1830-luvulla merkittävä
viljelymuoto Kyyjärvellä, sillä rukiin kokonaissadosta saatiin 25-50 prosenttia
kaskiviljelyllä. Sitä harjoitettiin vähäisessä määrin vielä 1900-luvun alkupuolelle
saakka. Väestön lisääntyessä viljelyntarve kasvoi, niin että kaskiviljely pakostakin
johti ryöstöviljelyyn. Sopivat kaskimetsät loppuivat ja oli pakko luopua
kaskeamisesta. Keski-Suomesta kaskiviljely loppui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.
Viimeiset suurehkot kasket Kyyjärvellä poltettiin perimätiedon mukaan 1910-luvun
alkupuolella. (Lähde: Kyyjärven kirja, Petri Hämäläinen, Väistyvä kaskiviljely).
Tapani Hokkanen oli perustamansa Hokkalan uudistalon isäntänä 1656-1665. Hänen
vaimonsa oli Sofia. Menneinä vuosisatoina nälkä oli vaanimassa koko ajan nurkan
takana. Hokkalan kolmas isäntä (1695-1696) kuoli katovuonna nälkään. Hän oli
Heikki Antinpoika nimeltään. 1695-1697, suurien kuolonvuosien aikana n. kolmasosa
Suomen kansasta kuoli nälkään ja sairauksiin. 1700-1721 käytiin suuri Pohjan sota.
Venäläisen hyökkäys Suomeen alkoi 1710 ja johti Suomen miehitykseen. Isonvihan
aika 1714-1721 oli ankara koettelemus suomalisille, sillä venäläiset sotilaat
käyttäytyivät erityisen raakasti suomalaisia kohtaan. Hokkalan talo oli autiona 1713-
1721. 1741-1743 käyty Hattujen sota johti uuteen Suomen venäläismiehitykseen, eli
Pikkuvihaan. Nyt venäläissotilaat käyttäytyivät siivommin, kuin aikaisemmin.
Hokkalan talo oli jälleen autiona 1742-1743. Hokkalan talo halottiin 2 osaan 1786 ja
vuonna 1865 3 osaan. Ensimmäinen torppa Kyyjärvellä vuonna 1757 aloitti Hokkalan
talon maalla. Se kuitenkin hävisi, sillä 1800-luvun alussa ei ollut yhtään torppaa.
Toinen puoli lohkaistusta Hokkalan talosta oli autiona 1809. Suomen sota, jossa
Ruotsi hävisi Suomen Venäjälle oli sodittu 1808. (Lähteinä myös, Reino Kallio
Vanhan Saarijärven historia. Kyyjärven kirja).
Suomen suurin tunnelmarunoilija Eino Leino (s. 1878, k. 1926, alkujaan Armas Einar
Leopold Lönnbohm) otti kaskenpoltonsavun yhdeksi kesäyön hämyisen tunnelman
synnyttäjäksi, suomalaisen runouden helmessä nimeltään ”Nocturne (=yötunnelmaa
ilmentävä, romanttinen runo).
”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu;
Kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu”.
Tässä suurenmoisessa runossa on uinuvan kesäyön tunnelma tuotu mestarillisesti
tajuntaamme. Runoilijalla on taiteilijan vapaus. Ruisrääkkä koiras lentää, päästäen
narisevaa ääntä yhtämittaisesti iltaisin ja öisin touko-kesäkuussa.
Tähkäpäät puolestaan valmistuvat myöhemmin kesällä. Tässä ajoitusvirhe runossa.
Kaskisavu täyttää verhona laaksot. Yleensä kaski poltettiin juhannuksen kieppeillä.
Runossa näyttäisi poltto jääneen syksymmälle, kun vilja on tähkäpäillä. Tässä siis
taiteilijan vapautta tunnelman luomiseksi on turha viisastella. Sankat laaksoja
verhoavat kaskisavut sopivat ajallisesti yhteen ruislinnun keväisen ja alkukesäisen
kosiolennon ja narahtavan ”laulun” kanssa, mutta vilja kylvetään vasta itämään
alkukesästä kasken tuhkaan. (Lähteenä: Eino Leinon Laulun lapsi. Valikoima runoja,
toim. Hannu Mäkelä, Reino Kallio, vanhan Saarijärven historia).
Ruislinnun laulu ei siis narise tähkäpäiden päällä, mutta voisiko kaskenpoltolle olla
suotuisat olosuhteet tähkäpäiden aikaan. Kulkiessaan Suomenselän vierillä Samuli
Paulaharju kertoo, että keväällä ruiskaski karsittiin, mutta vasta heinäkuussa,
poltettiin ja kuiva havurytö paloi, kuin tappurakuontalo. Heti jälkeen kaski kynnettiin
ja kylvettiin ruis. Kun halme sai rauhassa tehdä parhaansa ja oli sadetta ja
päivänpaistetta, ruis nousi, että tohisi. Jo heinäkuussa saatettiin sirppi kourassa mennä
metsäaholle leikkaamaan tähkäpäistä viljaa. Ehkä vielä samaan aikaan joku pisti
uuden kasken palamaan, että kaskisavuun laaksot verhoutui. (Lähde: Samuli
Paulaharju, Suomenselän vieriltä 1930.)
Paulaharju muutoin mainitsee Suohokan, joka Karstulassa savusteli kaskia Alajärven
rajamailla. Tässä tarkoitettiin Hokkalan talon isäntää, joka oli kovimpia
kaskenpolttajia. Hän oli yksi isorikkaista erämaiden valtamiehistä. Tosin Paulaharju
ei ollut tietoinen, että aina ei ollut näin, kun Hokkalan talon kolmas isäntä, vuosina
1695-1696, kuoli katovuonna nälkään. Samanlainen surkea kohtalo vei Hokkalan
isännän kaiman, Vähä-Nopolan 3 isännän Heikki Antinpojan (isäntänä 1693-1696).
Hän kuoli myös katovuotena ruuan puutteeseen. Puoliso oli nimeltään Kaarina.
Vähä-Nopola oli halottu Iso-Nopolasta v. 1650. (Lähde: Paulaharju, Reino Kallio).
Eino Leino kävi nuorena runoilijana Kangasniemen Hokan-kylässä 3 vuonna
viimeistelemässä runojaan, runoilija, professori Otto Mannisen luona. Näin Leinolla
oli pieni kosketuspinta Hokkasten sukuun, mihin Tapani Hokkanen kuului. Otto
Manninen vietti kesiään Kangasniemen Hokan kylässä. Hän oli Helsingin yliopiston
suomenkielen lehtori. Hän oli kääntäjänä ainutlaatuinen, sillä hän oli kääntänyt
runoutta lähes kaikista Euroopan sivistyskielistä Suomeksi. Mannisen kieli oli
sulavaa ja notkeaa. Hän sommitteli tiiviitä säkeitä, joissa mahdollisimman vähin
sanoin ilmaistaan mahdollisimman paljon. Hänellä oli ankara muotokuri. Hän toimi
Hokan-kylässä Leinon oppimestarina. (Lähde: Suomalaisen kirjallisuuden historia
1963: VA Haila).
V. 1903 Leino kirjoittaa Nocturne runon tulevalle, ensimmäiselle vaimolleen, Freya
Schoulzille. Eino Leino oli vapaamielinen boheemi. Runossaan ” Laulujen laulu” hän
esittää rennon suurpiirteisen näkemyksensä runon hyvyydestä mm. seuraavasti
Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!
Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kaunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.
Kuka viepi viisahan päätelmän,
Kuka piirteli pilkkataulun,
Kenen pivoss/ on pieniä runoja vaan,
Kenen kädessä sankarilaulu.
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.
Ja katso hän ei, jos kompastut
sinä joskus riimien kiviin,
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin
(Eino Leino: sata ja yksi laulua, 1898).
Kun loppusoinnut ovat oikein, niin taiteilijan vapaudella ruislintu saa lentää
loppukesästä kosiolentoaan laulaen naristen tähkäpäiden yllä ja kaskisavut samaan
aikaan verhoavat hämynsä laaksot, Syyspuolessa, kun kaski on totuttu polttamaan
alkukesästä suurimmaksi osaksi.
VA Hailan mukaan Eino Leino oli harvinainen ja vaivattoman runokielen hallitsija.
Hänellä oli välitön laulajan mieli, helppo ilmaisukyky ja synnynnäinen rytmitaju.
Hän loi helkkyvät luonnon tunnelmat. Nocturne on suomalaisen lyriikan herkkä
helmi. Runokielen välittömässä ja vaivattomassa hallinnassa kukaan suomalainen
runoilija ei ole päässyt Eino Leinon tasolle. Hänen kielensä soi musiikin tavoin eri
vivahteissa ja loisteliaat runokuvat nousevat keveästi ja vaivattomasti.
(Lähde: Suomalaisen kirjallisuuden historia 1963: VA Haila). 1970-luvulla Vesa-
Matti Loiri lauloi Eino Leinon runoja menestyksekkäästi äänilevyille tuoden runot
uusien sukupolvien ihailtavaksi. Levyiltä löytyy mm. runot: Kun muistelen, Laulajan
laulu, ja Vuodet ne käy yhä vaikeammiks, Lapin kesä, Nocturne, Elegia, Tulkaa
kotiin ja Löysäläisen laulu.
Hannes Keskitalo
