Postin kulukukin on aika epävarmaa. Jos meinaat lähettää vaikka tätille 100-vuotisonnittelukortin, kannattaa toimia kuukautta ennen. Sillon saattaa osua kohalleen. Ei sen väliä jos on perillä ennen merkkipäivää, mutta jos myöhästyy, tulloo paha mieli.
Kyllä postin tulo sillon ennen oli päivän kohokohta. Muistan kersana monesti seuranneeni tuvan lasista ku äiti meni postia hakemaan. Se palas sanomalehti kainalossa, puisteli sitten lehteä jospa siellä ois arvopostia välissä. Saatto sieltä tipahtaa kirije Johannalta Misikaanista ta Elemalta Kannaatasta. Tai jopa pakettikortti, Johanna lähetti joskus vaatepakettia. Kirijeessä saatto olla muutama tollari, jotka piti pankissa vaihtaa markoks. Äiti oli koko ikäsä kirijeenvaihossa Johannan ja Eleman kans. Se laitto aina ylös millon kirije lähti menemään. Sitten muutaman viikon päästä alako oottamaan vastausta.
Sota-aikaan posti oli tärkeä. Kirijeet, kortit ja paketit kuluki rintaman ja kotipaikan väliä. Postikorttikin toi jo hetken helepotusta kotiväille. Se oli elonmerkki sieltä jostakin.
Usseimmiten posteljooni toi vain tilatun sanomalehen. Muistan, että heinäkuussa 1959 Keskisuomalaista ootettiin innolla. Piti oikein vahata portailla millon postinkantaja posottelloo polokupyörällä sen ison laukkusa kans. Tulilahen leirintäalueella oli kaks nuorta naista murhattu ja sen rikoksen tutkinnasta oli juttua lehen etusivulla. Päiväpäivältä jännättiin seleviöökö tappaus, saahaanko tekijä kiinni. Vähän pelottikin. Ei se juttu tainnu ikkään ihan varmasti ratketa.
Sanomalehestä vielä. Vanhempi veli oli kova lukemaan, varsinkin urheilusivut kiinnosti. Koulun jäläkeen lehen lukemisseen vierähti pitkät tovit. Läksyjen luku jäi vissiin vähemmälle ja kokkeista alako tulemaan ala-arvosia numeroita. Isä teki semmosen ratkasun, että lopetti sanomalehen tillauksen. En muista oliko sillä suurta vaikutusta. Luokalle jäi sinä kevväänä.
Kalle-vaari ajo nuorena postia polokupyörällä ja hevosella. Polokupyörän ajokorttikin piti olla. Vissiin se oli semmonen ajolupa. Vaaria sanottiin Posti-Kalleks. Pitempiä matkoja se ajo hevosella, samalla toimitti apteekkiasioita. Tien varressa seiso emäntä tai isäntä oottamassa tillauslapun kans. Vaari toi kirkolta palatessaan kamferit ja hotapuluverit.
Kerran vaari oli taas ajanu postikiesillä rivakkaa vauhtia Karstulaan päin. Yhtäkkiä takkaa oli alakanu kuulumaan senpäivänen mäiske. Ihimetteli, mikä siellä on ja toppuutti hevosen. Se iso, painava postilaukku oli köytettynä kiesiin kiinni. Köys oli löystyny ja laukku poukki perässä tollonkoppina. Onneks laukku pysy kiinni ja postit völijyssä.
Minun ensimmäinen käynti postitoimistossa oli mieleenpainuva. Aaltosen talossa se oli sillon. Olin ehkä 5-vuotias. Äitin kans mentiin, konttorissa ei ollu muita asiakkaita. Postinhoitaja istu tiskin takana ja nähtävästi pieni poikansa leikki kirijevaa’an punnuksilla. Yhtäkkiä poika heitti minua punnuksella. Ei ihan osunu, korvan juuresta mennä suhahti. Minä säikähin ja tarrasin äitin perperin helemasta kiinni. Postinhoitaja tormuutti poijjan takahuoneeseen ja sieltä alako kuulumaan kovaäänistä puhetta.
Ei mulle tuosta mittään isompaa vikkaa kai jääny, mutta muistissa on säilyny.
