Kun minua oli ehdotettu (tiedän kyllä mistä suunnasta) pitämään puhe tässä tilaisuudessa, minä het säkkeennyn. En ole varsinaisia puheita pitäny ikkään. Mitä minä ossaisin sannoa kun olen ollut ulkokyyjärveläinen yli 50 vuotta

Mutta, onhan meillä vahva yhteinen historia ja juuret näillä tanhuvilla. Täällä olemme suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa ottaneet ensiaskeleet, samoilla rannoilla juoksennelleet, narranneet ongella särkiä ja ahvenia, uineet tuntikausia huulet sinisinä. Samaa tietä on talsittu reppu selässä kouluun, kireässä pakkasessa. Istuttu ehkä pulpetissa vierekkäin Lempi-opettajamme komennossa.

Vanhempamme ovat sodan jälkeen rakentaneet tätä maata. Siinä olemme olleet mukana lapsesta asti, heti kun olemme kynnelle kyenneet. Työtä opittiin tekemään, ahkeruus oli korkeassa arvossa. Vielä rippikoulunkin olemme käyneet yhdessä.

Aikuistuessa itse kukin on etsinyt paikkaansa ja lähtenyt kulkemaan omaa polkuaan. Juuret ovat kuitenkin tukevasti täällä. Paljon on tehty ja koettu näiden vuosikymmenten aikana. Iloja ja suruja, tässä iässä myös menetyksiä. Matkaa vaan jatketaan, kukin parhaamme mukaan, vaikka maton reuna yrittää kampata eikä lintujen laulu enää soi heleänä.

Maailma on muuttunut melkolailla toiseksi, ikäihmisille vähintäänkin huolestuttavaksi. Ottakaamme sellainen asenne, että sinnikkäästi pysytään kärryillä, vaikka tuntuu, että meitä ikääntyviä tönitään, milloin vaivihkaa, milloin kovakouraisesti, vasten perälautaa. Vaikka huolestuttaa ja pelottaakin,olkaamme kuitenkin kiitollisia kaikesta, mitä meillä on ja on ollut. Toivoa on.

Kun minua huolestuttaa, hermostuttaa jopa pelottaa joku asia, ajattelen itsekseni Tuntemattoman sotilaan Mäkilän sanoja hänen rauhoitellessaan hevostaan tulituksen keskellä: ”Älä pelekää, mennähän rauhas, ei s’oo ihimises s’on suuremmas käres”.

Toivotaan onnea, iloa ja terveyttä tuleviin vuosiin.

Tuulikki Rauma