Lähdemme kävelemään rajoja, joiden sisällä, hitusen suppeampana Mastopelto makaa. Aloitetaan etelärajasta, joka seuraa Hokkalan keskeltä kulkevan vanhan Vaasa-Kyyjärvi valtatien pohjoispuolen ojanpiennarta länsi-
itäsuunnassa. Otetaan alkupisteeksi suurin piirtein paikka, jossa sijaitsi jo purettu talo, jonka Arvo Nivala rakensi uudesta tiilinavetasta asunnoksi perheelleen, kun Hiljan omakotitalo, jossa oli myös kyläkauppa, paloi vuonna 1952
eli samana vuonna, kuin Helsingissä järjestettiin XV olympiakisat ja pohjoisesta juoksutettu olympiasoihtuviesti
kulki Kyyjärven upouuden urheilukentän kautta, missä kansanjuhlaan oli 2800 asukkaan maalaispitäjään,
kerääntynyt 7000 ihmistä katsomaan olympiatulta, joka symbolisoi rauhan sanomaa ainutlaatuisella tavalla.
Edellä kerrotusta paikasta Möksyn suuntaan eli länteen 40 metrin päässä on Mauno Uusimäen talo. Kun olemme
edenneet alle 100 m loivaa alamäkeä itään, melkein maantienojan pientareella sijaitsee Kalle Parkkosen maa- ja
metsätilan Mattilan, hieman pohjalaisvaikutteita ulkonäköönsä saanut päärakennus. Toisella puolella tietä,
ojanpientareessa kiinni, melkein kohdakkain Mattilan kanssa on Emil Kotasen vanha sukutalo Haapala, joka
nykyisin on toisen suvun omistuksessa. Mattilan pihapiiri on aikanaan ollut lähes umpipiha. Sillä länsipuolella
pihaa oli 3 aitan yhtenäinen rivi. Pohjois- ja itäpuolella oli pitkä vinkkelirakennus, jossa oli kärryhuone, talli, lato,
navetta ja rapalato, jossa elukoiden virtsa ja lanta sekoitettiin rapaan ja näin saatiin isompi määrä laimeampaa
lannoitustainetta, mikä ei ollut liian väkevää viljoille. Keskellä pihaa on vieläkin kaivo. Tallin takana oli aitaus,
jossa pidettiin lampaita tai mullikoita tai hevosta. Päärakennuksesta suoraan pohjoiseen, vajaan sadan metrin päässä
oli riihi, joka oli Mastopellon etelälaidassa, pellon alkaessa kohta korkeampaa keskikohtaansa kohti. Noin sadan
metrin päässä riihestä koilliseen oli pajarakennus, joka oli lähes keskellä Mastopeltoa.
Palaamme tienpientareelle ja jatkamme matkaa etelärajaa itään päin. Noin 60 metrin päässä Mattilan talosta oli
ikivanha savusauna, jossa olen kylpenyt 5-vuotiaaksi asti ja silloin tällöin myöhemminkin ja viimeisen kerran
vuonna 1964. Sauna on purettu aikoja sitten ja sen vierestä itäpuolella alkaa alle 100 metrin levyinen Jaakko
Lehtomaan lehtikuusimetsä, joka kulkee etelästä pohjoiseen yli Mastopellon. 19.5.2014 Amalia-myrsky kaatoi
tämän metsikön eteläpään. Juha Saukon ulkorakennuksen katon myrsky oli heittänyt yhteen sykkyrään. Itse olin liikkeellä Honda Rebel moottoripyörälläni ja jäin keskelle myrskynsilmää. Puita kaatui tielle ja yhdistelmäkuorma-
autot olivat parkkeeranneet tielle, kun puita kaatui tien yli. Pääsin tienluiskien kautta pujotellen, elävänä Hokkalaan.
Jaakon metsän itäpuolella on Tatu Kriivarinmäen Mastopellolle suoriin riveihin istuttama koivikko. Lassilan Kallen
Heikkilästä, vajaa 100 m, pohjoiseen seisoi isolato, jossa on Mastopellon korkkein kohta, mikä on nyt Tatun
koivikon peitossa. Isonladon eteen laskeutui kahdesti helikopteri. Ensiksi Imatran Voiman kopteri konevian takia.
Tämä pieni helikopteri oli Suomen ensimmäisiä. Toiseksi laskeutunut kopteri oli samannäköinen, vai oliko se sama.
Kahden hengen, lasipalloa muistuttavasta ohjaamosta kömpi ulos joulupukki, joka jakeli makeisia. Tatun koivikosta
itäänpäin on Marjatta Uusimäen sarka, jossa hänellä on perunapelto ja ryytimaa ja 2 pientä rakennusta ja juokseva
vesi. Olemme saapuneet n. 50 m päähän paikasta, jossa on Laina (o.s. Parkkosen) Kriivarinmäen Koivulan talo,
jonka paikalla on nyt Anja (o.s. Kriivarinmäki) ja Jorma Kangasluoman hirsihuvila. Lopetamme Mastopellon
etelärajan käynnin tähän.
Sitten lähdemme käyskentelemään määrittelemäämme Mastopellon itärajaa suoraan pohjoiseen. Ohitamme
Koivulan rakennuksen lännen puolelta n. 50 m etäisyydellä. Kävelemme eteenpäin n. 100 m ja kun kovanmaan
rinne alkaa laskeutua jyrkähkösti, panemme tähän itärajan loppupisteen. Tästä alaspäin pohjoisen suuntaan on laaja
Alakytö, joka on nykyisin metsittynyt. Se ei kuulu Mastopeltoon. Alakytö on kuokittu Mastopellolta laskevan
rinteen alle, tasaiselle rapasuolle ja on eteläpäästään niin vetelää, että jos sinne ajaa suomenhevosella, niin se painuu
rapaan mahaansa myöten ja milläs vapautat suomenhevosen elävänä pois ahdingosta, sillä nostokoneella ei pääse
niin lähelle, että sillä kykenisi nostamaan. Ollessani pikkukersan heinäntekijöiden mukana tällä kydöllä, löytyi
ojanpenkasta kimalaisen pesä. Sain heinäpillillä ensikerran imeä kimalaisenhunajaa. Voi herttinen sentään, kuinka
aine oli pistävän makeampi imelääkin, mutta miellyttävä maku, oli viedä kielen mennessään. Vaikka olisi laittanut
posket pullolleen Pulmu-palasokeria ja purra rouskutellut niitä, ei olisi päässyt lähellekkään kimalaishunajan
paratiisillista makeutta. Alakytö, jossa tämä tapahtui, ei siis laskettu Mastopellon osaksi.
Muistot sikseen ja nyt alamme tallustaa asettamaamme pohjoisrajaa, mihin asti varsinainen Mastopelto ulottuu.
Muutaman askeleen otettuamme tulemme Marjatan ryyti- ja perunamaan pohjoispäähän, mitä sarkaa voimme pitää Mastopellon itäisempänä sarkana. Sen pohjoispäässä seisoo Marjatan kasvimaan talousrakennus. Siitä 5
metrin päässä on Onnelan historiallinen aitta, jonka Marjatta pelasti polttopuuksi joutumiselta ja jonka Urho
Kantonen timprasi ja ehosti sen uudelleen pystyyn. Oli maniniota, että pelastettiin pitkälti Hokkalan tapahtumia
seurannut aitta joutumasta pilkkeeksi, sillä yleinen suuntaus maassammehan on, että vanhat rakennukset hävitetään
pois ihmisten silmistä. Surullinen esimerkki, jonka kohtaloa on pitkään kaduttu, on Jyväskylän
puutalokaupunginosa, edesmennyt Tourula. Se muodostui isommankokoisista puuomakotitaloista, joilla oli isot
vehreät puutarhat. Sen olivat pääasiallisesti rakennuttaneet rautatieläiset, jotka nauttivat kohtuullista, säännöllistä
palkkaa 1900-luvun ensipuoliskolla. Vielä sotien jälkeen, se kuului Jyväskylän maalaiskuntaan ja sen valtuusto
laittoi Tourulan korjaamiskieltoon. Alue liitettiin Jyväskylän kaupunkiin ja kieltoa ei poistettu, vaan Tourulan
annettiin rapeutua niin huonoon kuntoon, että siihen vedoten se voitiin purkaa. Toisin meneteltiin Tampereella.
Pispalanharjun työläisomakotitalojen kaupunginosa säästettiin ja talot on kunnostettu. Nykyisin huvintienaavat
ihmiset jonottavat, jotta pääsisivät asumaan Pispalaan, työn raskaan raatajien hartiapankkitaloihin. Puu-Pispalan
maine on kiirinyt laajalle ja siitä on tullut suosittu turistikohde.
Runsaat 50 m lievästi luoteeseen oli Alakyvön lato, joka on purettu yli 60 v. sitten. Kun olimme serkkuni Mirkku
Kriivarinmäen (nykyisin Iiruun) kanssa jo vähän isompia kersoja menimme vaarin viimeisellä suomenhevosella
hakemaan heiniä tästä ladosta. Kun olin sitomassa suitsia seinään, niin suomenhevonen yllättäen puri minua
olkapäähän. Se jäi vain näykkäisyksi, kun paksu toppatakki vaimensi puraisun.
Runsaan 50 metrin päässä, länteen katsoen, edessä olevat sarat ulottuvat kauemmaksi pohjoiseen kuin nämä, joilla
kuljemme. Näin muodostuu vinkkeli kulma, joka kasvaa isoja haapoja ja risukkoa. Tässä kulmauksessa sijaitsee
hevosen hauta. Vaarilla oli väriltään musta suomenhevonen, jonka nimi oli Musta. Se oli yli 20 vuotta vanha ja siltä
olivat hampaat kuluneet, että se ei pystynyt syömään ollenkaan. Vaari ei halunnut, että uskollisesta, pitkäaikaisesta
työtoverista tehtäisiin Itikan teurastamolla Seinäjoella paksua punertavaa hevosenlihamakkaraa, jota jotkut
nimittivät ”Kyrön äijäksi”. Sovittiin Lassilan Kallen kanssa, että hän auttaisi suurikaliiperisella pistoolillaan Mustan
siirtymään autuaallisille niityille, missä aurinko lämmittää alati sopivasti niin, että on aina kesä ja kirkasvetinen
lähde pulppuaa raikasta, virvoittavaa vettä.Tauno Kriivarinmäki kaivoi haudan ja talutti suomenhevosen sen
partaalle. Musta seisoi siinä torkuksissaan, eikä sillä ollut aavistustakaan tulevasta ja hyvä niin. Vaari ei hirvinnyt
katsoa tapahtumaa ja metsän siimes kätki hänet armeliaasti. Revolverin laukaus jyrähti, kuin päällä oleva ukonilma
ja Musta kaatui kyljelleen hautaan ja Tauno teki viimeisen luovan työn peittäen haudan lapiolla. Mors/omnia solvit,
eli kuolema korjaa joskus jokaisen.
Hevosenlihamakkaraa ei juurikaan löydä tavallisista kaupoista. 1950- ja 1960-luvuilla Hokkalassa syötiin hyvin
satunnaisesti sitä, mutta makua pidettiin outona, kun oli syöty etupäässä naudasta ja siasta sekoitettua makkaraa.
Saattoi myös läheinen suhde hevoseen, työkaveriin, vaikuttaa, että makkaran maku tuntui hieman etovalta. Vielä
läheisempi suhde on koiraan ja sen lihan syöminen ei onnistu moneltakaan suomalaiselta yrjöämättä. Kiinassa
kaikki on toisin. Koiranliha on parasta herkkua. Vielä kun koiraa rääkätään niin, että se erittää lihaansa
stressihormoonia ennen lahtaamista, niin koiranlihalle maultaan ei pärjää Kiinassa muu liha. Kiinan valtio yrittää
lopettaa koiranlihan syönnin, mutta tuhansia vuosia vanha perinne ei heti mahtikäskyllä lakkaa. Oletetaanpa että,
jos Suomen valtiovalta kieltäisi sian kinkun syönnin, niin mikä poru ja vastustus siitä nousisikaan. Siankinkun
valmistus siirtyisi ”maanalle” laittomana toimintana ja kukoistaisi kuten viinan trokaus kieltolain aikana 1919-1932.
Laittoman siankinkun mässäilyä varten syntyisi salakapakoita aivan kuin kieltolain aikana ”kovan teen” joka oli
teen ja pirtun koktaili, nautiskelua varten. Kinkunsyönti yleistyi maassamme n. 50 v. Sitten, kun kansalaisten
tulotaso oli enenevässä määrin noussut niin korkealle, että se teki siankinkun hankkimisen mahdolliseksi. Vielä 5 v.
Sitten joulukinkku oli lähes kaikkien pöydässä, jotka sitä halusivat. Nyt on otettu takapakkia, sillä köyhyys
lisääntyy koko ajan kansalaistemme keskuudessa ja osalla ei raha meinaa riittää edes jokapäiväiseen leipäänkään,
joten rasvaisen siankinkun syöminen on tavoittamaton utopia, eli haavekuvitelma. Kun suomalaista
hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan alas, on se synnyttänyt ”leipäjonoja”, joille hyväntekeväisyyttä harjoittavat
organisaatiot jakavat ilmaista ruokaa, jonka ovat saaneet lahjoituksina. Nyt kuitenkin on käynyt katastrofaalisesti,
että annoskasseja ei riitä kaikille jonottajille, vaikka niiden sisältöä on supistettu. Kun alle 100 vuoden traditionkin
siankinkun syönti, jonka lopettaminen näyttäisi olevan Suomessa mahdotonta, niin ei ole mahdollista, että Kiinassa
tuhansia vuosia kestänyt koiranlihan syönnin perinne saataisiin loppumaan valtion mahtikäskyllä. Myös kiinalaiset
kiintyvät omaan koiraansa siten, että sen lahtaaminen ja lihansyönti öllästää, mutta tämä ongelma ratkaistaan niin,
että vaihdetaan koira naapurin kanssa ja kun naapurin koiraan ei ole tunnesiteitä, niin sen liha maistuu taivaallisen
maittavalta. Hevosenlihamakkarallle on ainakin pienessämäärin ollut kysyntää kautta aikain. Eräskin sitä
valmistava yritys on toiminut 1900-luvun alkuvuosista asti tähän päivään saakka. Tätä makkaraa valmistaa nykyisin
ehkä alle puolitusinaa firmaa, joista yksi on Uuraisilla sijaitseva liha- ja kalasäilykevalmistaja omassa
maakunnassamme. Aito kunnon meetvursti (kylmäsavustettu kestolihamakkara) sisältää hevosenlihaa. Maassamme
oli v. 1950 yli 400 000 suomenhevosta, joten makkaralihasta ei ollut puutetta. Koneistuminen romahdutti
suomenhevoskannan, niin että hevosenlihaa ei ollut riittävästi meetvurstintekijöille. Puolassa laaja maatalous oli pitkään hevosvetoista ja tarvittavaa hevosenlihaa tuotiin sieltä. Suomenhevoskanta oli alimmillaan v. 1987, jolloin
niitä oli 14 000. Vuonna 2021 suomenhevosia oli n. 20 000 päätä, mikä on 3.osa maamme hevoskannasta. Nykyisin
meillä myydään meetvursti-nimellä kestomakkaraa, jossa hevosenliha on korvattu naudanlihalla. Puolassa saa
varmaan nykyisinkin meetvurstia, mikä sisältää hevosenlihaa. Uljaat puolalaiset ratsut tunnetaan Suomessakin.
Jatkamme kierrosta hevosenhaudalta länteen alle 100 metriä ja tulemme Valde ja Hilja Peurasen maiden itärajalle.
Nämä maat osti Samuli Pitkänen Jorma Peuraselta. Samuli koloi kaivinkoneella Alangon kydön saroilta
ravansekaisen mullan yli metrin syvyydeltä, joten jäljelle jäi vain iso joukko suuria jääkauden pyöristämiä kiviä.
Näin syntyi ruma ammottava haava Hokkalan neitseelliseen maaperään ensimmäisen kerran. Keväisin se täyttyy
vedellä ja sen ympärille kasvoi läpitunkeamaton pusikko. Pidämme tätä etelään suuntautuvaa yli 250 metristä
rajalinjaa myös Mastopellon länsirajana. Siitä parikymmentä metriä länteen, samalla korkeudella kuin 100 metriä
idempänä oleva vaarin Mattilan riihi, oli Hiljan ja Valden riihi. Eteenpäin kuljettaessa rajan pinnassa oikealla oli
Hiljan ja Valden kuopukselle Paulalle laudasta rakennettu, harmaantunut leikkimökki. Muita pariskunnan lapsia
olivat Jorma, ja esikoinen Peura-Arvo. Sitten saavummekin kierroksemme lähtöpisteeseen.
Mastopelto voidaan määritellä siten, että se on vanhan Vaasa-Kyyjärvitien laidasta pohjoiseen suuntautuvat
kovanmaan sarat, jotka ympäröivät lännestä, pohjoisesta ja idästä Kalle Parkkosen Mattilan maatalouskartanon
rakennuksia. Sarat painottuvat enemmän itäpuolelle kuin länsipuolelle, mutta eniten pohjoiseen. Mastopellon pituus
on pohjoiseen noin 250 m ja leveys n. 300 m. Se kohoaa itä-länsisuuntaiseksi loivaksi harjanteeksi keskikohdaltaan.
Mastopellolla oli keskeisin asema Kallen maanviljelyssä.
Serkulleni Mirkulle (Mirjami Iiruu o.s. Kriivarinmäki) ja minulle Mastopellolla oli tärkeä lapsuutemme
aurinkoisissa kesissä. Aivan pikkukersasta asti osallistuimmme siellä heinäntekoon. Suomenhevosella ajamista
harjoittelimme tällä pellolla. Se alkoi matalan maataviistävän heinäreen ohjastamisesta ja monien hikisten
heinäntekojen jälkeen päätyi haravakoneen ajoon, mikä taapahtui korkealta reijitetyltä istuimelta rytmikkäästi.
Käyrien teräksisten piikkien, laukaisijaa polkien. Säksättävää hevosniittokonetta vaari ei antanut meidän ajaa, koska
hän piti vaarallisena yhdistelmänä äkkinäistä kuskia ja leikkaavia terälappuja. Vanhasta koneesta katkesi usein ns.
”käsivarsipuu”, joka siirsi pyörien pyörivän liikkeen edestakaiseksi leikkuterän liikkeeksi. Ei auttanut muu kuin
kesken heinänkaadon tarttua sahaan ja kirveeseen ja puukkoon ja tehdä uusi käsivarsipuu. Jos se olisi tehty
rautaputkesta, niin se ei olisi joustanut ja niittokonne olisi särkynyt jostain toisesta paikasta. Meille serkuksille
huipputapahtuma oli kuin pääsimme päiksemme hakemaan heinäkuorman talvella jostakin ladosta. Tekemästämme
erikoisoperaatiosta mainittakoon se, kun Hokkalan supistetun kansakoulun (toiminnassa 1951-1963)
alaluokkalaisina vuolimme Mora-puukoilla heinäseipääntappeja kärryhuoneen edessä markan päiväpalkalla. Kun
pienessä maalaiskylässä ei ollut paljon tapahtumia työskentelymme herätti huomiota. Katsomaan tulleet kyläläiset
päivittelivät, että kyllä olette hulluja, kun viitsitte vuolla, peukalonhankurat rakoilla markan päiväpalkalla. Jätimme
pilkkapuheet omaan arvoonsa ja annoimme lastujen lentää, sillä meillä oli euforia (hyvinvoinnin tunne) päällä.
Vaarilla oli tapana silpaista tappi tuoreesta pajusta, mutta sen kohdalla heinät jäivät kosteiksi pieneltä alalta.
Mastopellolle ei ole annettu kasvaa ryteikköä nykyisinkään, vaan se on hyötykäytössä edelleen. Kun lännenpuolella
olevaa puoltaosaa pellosta Juho Parkkonen käyttää viljanviljelyyn. Idänpuolella on Jaakko Lehtomaan
lehtikuusisarka ja Tatu Kriivarinmäen suorien valkeiden koivurivien sarka, sekä Marjatta Uusimäen peruna- ja
ryytimaasarka.
Huhti- tai toukokuussa Mastopellolle kuuluu Hokkalan väljän sinisen taivaan korkeuksista huuto: ”kurluik,
kurluik”. Ne lentävät kookkaat linnut, ojennetuin kauloin ja taaksepäin ojennetuin jaloin auran muodossa. Kurjet
palaavat yli 10 000 kilometrin takaa Afrikasta tänne yöttömänyön pohjolaan siirtämään jälkikasvuaan ja palaavat
takaisin Afrikan polttavan päivänkehrän alle elo-, lokakuussa. Niin kauan kuin Mastopelto on ollut, ehkä yli 150
vuotta, ovat kurjet laskeutuneet kamaralle lepäämään pariksi päiväksi jatkaakseen muuttomatkaansa pohjoista päin.
Jokin kurkipariskunta jää viikoksi, sillä Alangon pelloilta löytyy runsaasti lihavia sammakoita. Joskus jos on hyvä
tuuri, saattaa Mastopellolla nähdä kurjille lajityypilliseksi tiedetyn kurkien tanssin, kun kookkaat linnut panevat
jalalla koreasti. Sen jälkeen kun valkeat joutsenet pakanallisen Suomen pyhät linnut, uskaltautuivat levittäytymään
maamme joka kolkkaan, niitä saapui eteläpuolelle vanhaa valtatietä Haapalan pelloille. Yrjö Kokon mukaan eräs
kuivakiskoinen tiedemies intoutui kuvaamaan laulujoutsenen laulua näin: ”kuulen yhtäkkiä kaukaa, ylhäältä
omituisen äänen, joka niin merkillisellä tavalla sykähdyttää mieltäni. Ääni tulee taivaan sumusta. Se muistuttaa
hopeatorvien tärähdyksiä, malmikellojen kumahduksia”. Isokuovi, jolla on pitkä, alaspäin taipunut nokka, saapuu
Englannista tai Irlannista huhtikuussa Mastopellolle, laulaen viheltävällä huiluäänellä ” kuuvi-kuuvi-kuuvi”
aloittaen kolmella- neljällä hitaalla äänellä, nopeutuu sitten ja päätyy korkeaan, pulppuilevaan trilliin. (Lähteenä
myös: Linnut värikuvina, WSOY 1990 ja Yrjö Kokko, Laulujoutsen Ultima Thulen lintu.) Isokuovi on tehnyt
vuodesta toiseen Mastopellolle, samalle kohdalle pesän, keskelle Juhon viljavainiota. Hän tietää paikan tarkalleen,
eikä aja työkoneilla pesän päälle.
Mistä johtuu Mastopellon nimi, ei tiedä yksikään. Oliko kun se oli metsän peitossa, sieltä on kaadettu laivan
mastopuita? Muutaman kilometrin päässä Vehkaperän Ansaharjun ja Kaasisen välissä olevasta Nahkamäestä on
kuulemma joskus otettu mastopuita, joita on vedätetty suomenhevosilla ehkä kyseisen pellon yli. Olisiko
Mastopellon yli kulkenut talvitie, jota pitkin kaukaa savon perukoilta olevista synkistä aarniometsistä, jotka olivat
säästyneet kaskeamiselta, savokkaat vedättivät matalilla suomenhevosillaan laivan mastopuita Möksyyn
Savonjokivarteen, mistä jatkoivat vesistöjen varsia satamakaupunki Pietarsaareen. Joskus suurimmat mastopuut
olivat niin painavia, että tarvittiin jopa 12 suomenhevosta niitä kiskomaan. Kyyjärveltä oli jo 1770-luvulla ajettu
mastopuita Pohjanlahden rannikon laivanrakentajille. Vuoden 1774 Viitasaaren ja Saarijärven talvikäräjillä
tuomittiin talolliset Matti Penttilä ja Antti Pollari Kaustisilta yhdessä kiminkiläisen Iisakki Oikarisen kanssa 100
taalerin sakkoon, kun olivat luvatta kaataneet ja vieneet pois 2 mastopuuta Kimingin ja Kyyjärven kylien mailta.
Kalle Parkkosen viimeinen suomenhevonen oli viimeinen hevonen, joka askelti Mastopellolla. (Lähteenä: myös
Reino Kallio).
Hannes Keskitalo
