Ghanaan ja takaisin: Auttamisen ilo(sta?)

Hyvin usein emme huomaa tekojemme/ajatuksiemme tahattomia tai suunnittelemattomia seuraamuksia. Ensimmäisenä päivänä Ghanassa pastori James esitteli pääkaupunki Accran kouluja. Kyseessä oli kaupunkilaisten ala-asteet, jossa lapsilla oli paremmat olosuhteet koulutukseen kuin kaupungin ulkopuolella asuvilla lapsilla. Kiertelimme Accran katuja keskustelimme Jamesin kanssa uskosta, moraalista ja ihmisten valinnoista, ja vertailimme kyseisiä asioita Suomen, USA:n ja Ghanan välillä. Vaikka meidän kulttuureissa ja tavoissa on eroavaisuuksia, loppujen lopuksi me kaikki tavoittelemme elämässä samoja asioita. Pastori James kertoi kuinka hänellä oli nuorempana mahdollisuus lähteä New Yorkiin opiskelemaan kansantaloustiedettä, mutta jokin ääni sydämessä neuvoi häntä avaamaan Raamatun ja tekemään kokopäivätyötä uskon parissa. Hän kyseli kokemuksistani New Yorkista ja en tietenkään kehdannut kertoa kuinka NYC on mahtava kaupunki, jossa kaikilla on mahdollisuus menestykseen. Eli toisin sanoen, halusin auttaa Jamesia saavuttamaan sisäisen rauhan valinnastaan ja kerroin kuinka New York on moraaliton, likainen ja vaarallinen kaupunki. Valkoinen valhe siis. Tarkoitukseni oli hyvä, mutta lopputulos ei. Ilta alkoi hämärtyä Afrikassa ja näky oli suorastaan spektaakkelimainen. James vei minut takaisin matalaan majaani, jossa söin pienen iltapalan. Katselin ulos horisonttiin vielä kerran ennen kuin Afrikan auringonlasku toisi maahan täydellisen pimeyden. Huomisesta tulisi hieno päivä. Ensimmäinen aamu koitti ja herätyskellona toimi Boeing 747 jyrisevät turbiinit. Ulkona auringossa oli mittarin mukaan noin 45 astetta, joten jälleen kerran oli pakattava vaihtopaidat ja vettä mukaan. James kurvasi pihaan ja matkamme alkoi. Päivän ensimmäinen etappi oli pastorin rakentama pieni "hökkeli", jossa hän saarnasi ja opetti Raamatun oppeja noin kymmenelle tulevaisuuden papeille. Minulle myös ojennettiin Raamattu käteen, jotta voisin osallistua kyseiseen oppituntiin, jonka aihe oli ironisesti kyllä, lähimmäisen rakastaminen. Oppitunnin jälkeen juttelin muiden kanssa elämästä Yhdysvalloissa ja valitettavasti Hollywood-elokuvat olivat muokanneet heidän ajatuksiaan amerikkalaisista ihmisistä. Monet kyselivät kuinka pääsin Yhdysvaltoihin ja tiedustelivat minkälaisia mahdollisuuksia heillä voisi olla. Kerroin heille puolitotuuden, eli kovalla työllä ja halulla kaikki on mahdollista. Hammasta purren nyökyttelin hymyillen kun yksi nuorimmista sanoi, että rukoilemalla kaikki on mahdollista. Eli parempi oli olla auttamatta jälleen kerran. Saarnan jälkeen James vei minut takaisin majapaikkaani vaihtamaan vaatteeni, sillä seuraava kohde oli rakennustyömaa. Aurinko paahtoi ja Ghanan savipohjainen maaperä maalasi horisontin kauniin oranssin väriseksi. Edessämme oli suuri keskeneräinen rakennus, joka odotti valmistumistaan. James kertoi kuinka kyseinen rakennus oli tarkoitettu tulevaisuuden pastorien koulutuskeskukseksi ja rahoitus tuli suoraan Yhdysvalloista yksityisiltä ihmisiltä. James kehui vuolaasti amerikkalaisten anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä, mutta pastori ei tietenkään osannut arvata, että Yhdysvalloissa lahjoitukset saa verovähennyksiin. Kaikki osaa nyt päätellä amerikkalaisten oikeat motiivit hyväntekeväisyyteen. Tämänkin faktan jätin kertomatta ja tartuin lapioon. Vaikka iltaa kohti lämpötila laski, oli mittarissa varjon alla vielä lukema +40. Neljä tuntia lapioimme soraa, kaivoimme ojaa ja kannoimme kiviä pois tieltä. Pääsin vaivoin majapaikassani suihkuun ja sänkyyn lepäämään. Päässä pyöri hyvänolontunne "tein tärkeätä työtä muiden hyväksi". Valitettavasti asia ei ole näin. Vasta vuosien jälkeen ymmärsin, että minun tarjoama ilmainen työvoima vei muutamalta paikalliselta työntekijältä kahden päivän palkan. Kehitysmaassa kahden päivän menetetty palkka voi johtaa yhden suuren perheen tyhjään ruokapöytään. Eli minun auttamisen tarkoitus oli tietenkin epäitsekäs, mutta tulos oli varsin surullinen.