V-tiimin Rooman valloitus osa 2.

Suurkaupunkeihin lähdettäessä aina varoitellaan varkaista, huijauksista ja ties mistä onnettomuuksista, jotka saattavat turistia kohdata. Siellähän saattaa jopa eksyä, sillä miljoonakaupungissahan ei ole ketään keltä kysyä tietä taikka neuvoa. Isäni varoitteli tyypillisesti ennen matkaa kaikista mahdollisista vaaroista. ”Elkää menkö mustiin takseihin! Ne on pahoja, luin opaskirjasta.” No juuri näinhän meille meinasi käydä saman tien kuin astuimme lentokentältä ulos. Olimme matkasta hieman sekaisin ja kimpussamme oli kauhea lauma pukumiehiä tarjoten taksipalveluja keskustaan. Joku näytti virallisen näköistä henkilökorttia ja kysyi tahdommeko kyydin keskustaan. No kyllästyneenä kaikkeen hälinään sanoin, et selevä peli ja annoimme laukkumme taksimiehen kantoon. Hän johdotti meidät autorivin luokse, joka oli täynnä upouusia mustia cityfarmareita.  Muistan ajatelleeni, että heeetkinen. Olivatkos ne mustat autot pahoja vai mites se menikään?

Tietysti taksimiehen englannin taito loppui kuin seinään, kun koitin kysyä missäs se oikea taksitolppa oikeen on? Onneksi hokasin sivusilmällä rivin valkoisia autoja taksimerkkeineen ja kaupungin vaakunalla varusteltuna. Nappasimme vain laukkumme takaisin ja teimme täyden u-käännöksen, sanoen ei-kiitos tälle kyydille. Se jäikin ainoaksi kerraksi, kun meitä koitettiin reissun aikana viilata linssiin. Isukin varoituksia kannattaa välillä siis kuunnellakin. Mitä taas tulee siihen eksymiseen, niin olimme lähes koko ajan hukassa. Ja se oli niin loistavaa! Ei ole mitään hauskempata kuin olla vähän kujalla olinpaikasta ja sitten löytää jotain mahtavia sivukujia sekä muita hienouksia, mitä ei olisi koskaan nähnyt muuten. Yleisellä harhailulla löysimme myös yhden todella upean kirkon sivukujalta, jonne juoksimme rajua sadekuuroa turvaan. Pieni kirkko oli saksalainen ja sieltä löytyi luurankoja sekä pääkalloja vähän joka puolelta koristuksia. Mikä meistä oli todella yllättävää, mutta ahh niin mielenkiintoista.

Olihan eksymisessä se huono puoli, että matkareittimme tuppasivat olemaan aina vähintään kaksinkertaisia =D Toisena päivänä kävelimme opaskirjassa olevan kävelyreitin keskustan nähtävyyksillä. Reitti oli 2,5km pitkä ja arvioitu kesto oli kolme tuntia. Noh, meiltä meni tähän noin seitsemän tuntia ja uskon, että tuo matka vedettiin varmaan kolmeen kertaan. Tyypillinen v-tiimin "Mennään tämmönen pieni mukava kävelyreitti.", ”Missäs nyt ollaan, mennäänkö vaik tuohon suuntaa?" "Näytäs vielä vähän sitä karttaa", "Oho, tuollahan näyttää kivalta, mennäänkö tonne?"

Kaikista näkemistämme kirkoista (noin kahdeksan) hienoin oli ilman epäilyksen sijaa Pietarin kirkko Vatikaanissa. Kirkkoon pääsimme vasta kolmannella ”yrityksellä”. Asuimme melkein näköetäisyydellä paikasta ja kävimme parikin kertaa pietarin aukiolla katsomassa jonon pituuden.  Vaikka jono näytti alkuun pitkältä, niin todellisuudessa se eteni todella nopeasti, koska mitään lipunmyyntiä ei ollut, vaan ainoastaan turvatarkastuksesta läpi käveleminen. Jonottaa jouduttiin ehkä n. 15min. Turvatarkastuksen jälkeen tuli vuoroon seuraava tarkastuspiste, jossa katsottiin että kaikki olivat pukeutuneet tarpeeksi säädyllisesti kirkkoon. Tiesimme ennakkoon tiukasta pukeutumisetiketistä jossa vaatteen tuli peittää olkapäät ja olla yli polvien. Ulkona kun oli yli 30 astetta, niin monilta tämä peittävämpi pukeutumistyyli oli hieman unohtunut ja saimme nähdä monet hämmästyneet ilmeet kun heidät käännytettiin tarkastuspisteellä takaisin, johtuen alipukeutumisesta.

Kirkkoa valvoivat joka puolella tummiin pukuihin pukeutuneet agentin näköiset miehet. Paikasta todella näki, että se on katolisen uskonnon suurin ja merkityksellisin kirkko. Se oli suorastaan jättimäinen! Vaikka uskonnosta taikka kirkoista ei olisi kiinnostunut tipan tippaa, niin kaikkien jotka käyvät Roomassa tulisi nähdä tuo paikka. Aivan hämmästyttävän upea. Kirkossa uskomattominta olivat ehkä sen mittasuhteet. Se oli aivan järkyttävän kokoinen ja joka puolella näkee mitä hienoimpia koristeita, patsaita sekä latinalaisia tekstejä.

Kävimme myös itse kirkon kupolissa, jonne pääsi osan matkaa hissillä ja loput portaat (reilu 300) piti kiivetä. Reitti ainakin oli todella mielenkiintoinen! Ekaksi pyöreitä portaita ylös, sitten siksakkia toisia portaita ja jälleen todella tiukkaa pyöreätä porrasta, jossa tukea pystyi ottamaan roikkuvasta köydestä, sillä kaiteita ei portaikkoon enää mahtunut. Suurin osa tästä matkasta oli yhden ihmisen menevää todella kapeaa, jossa ei ollut toivoakaan ohittamisesta tai takaisin kääntymisestä. Koska reitti meni pitkin itse kupolin seinää, niin portaikon seinä oli välillä myös vinossa johtuen kupolin kaaresta. Aika klaustrofobinen paikka joillekin sanoisin. Pääsimme kävelemään myös osan matkan kirkon sisäpuolella kupolin alkuvaiheessa. Näimme suoraan alas kirkkoon, missä oli alkanut tällä välin messu, joka pidettiin latinaksi niin kuin kaikki kirkon toimitukset Vatikaanissa. Aika kivaltahan se kuulosti sieltä yläilmoista ja alas katsoessa. Tosin Viljalla meinasi olla hieman korkeanpaikankammoa, joten hän ei hirveästi alas tähynnyt. Vilja keskittyikin tutkimaan kosketuksen kautta erittäin tarkasti seinän mosaiikkikuviota. Venla uskalsi jopa kurkata parin sekunnin ajan reunan ylitse.

Jatkoa seuraa.